Hiihtokausi avattu!

Kävin tänään punttisalin sijaan hiihtoladulla. Tällä kertaa siis avasin hiihtokauden jo paljon aiemmin kuin viime talvena. Nytkin ensimmäinen kaatuminen oli lähellä jo kotitalon käytävässä lumisilla monoilla.

Olin alun perin ajatellut, että voisin hiihtää ensin 2,5 kilometrin lenkin ja sitten miettiä, hiihdänkö lisäksi toisen samanlaisen lenkin vai 5,4 kilometrin lenkin. Jostain syystä päädyin kuitenkin heti alkuunsa kiertämään 5,4 kilometrin lenkin, vaikka osasin jo odottaa, mitä tuleman piti viime helmikuun kokemuksen perusteella.

Nyt oli suojainen sää, mutta ladun pohja oli kuitenkin jäinen. Osa luistelubaanasta oli myös hieman jäinen, kun taas pehmeämpi osuus aika nihkeä. Otin ennen joulua Orivedeltä matkaani toiset sukset, koska petyin Fischerieni sisäkantteihin. No, eivät ne Peltoset pitäneet luistelubaanalla juurikaan sitä paremmin. Alamäissä sentään oli hyvä luisto.

Ilmeisesti joko syksyn viikottainen punttisalitreeni on tuonut lisävoimia käsiin tai sitten osasin ottaa alun perinkin hieman rauhallisemmin kuin viimeksi ensimmäisellä kerralla. En nimittäin ollut kuollut vielä ensimmäisen mäen jälkeen. Se olotila alkoi muodostua vasta toisessa ylämäessä... Tosin en loppujen lopuksikaan ollut ihan yhtä puhki puolen tunnin hiihtämisen jälkeen kuin viime helmikuussa. En kuitenkaan lähtenyt 5,4 kilometrin jälkeen enää 2,5 kilometrin kiepille. Harkitsin sentään. Ehkä ensi viikolla uudestaan.:)

Uusi joululaulusuosikki

Pöllähdin tuossa joulun alla Ostinatoon juuri, kun Ensemble Norma (sillä kertaa nelihenkisenä) oli aloittelemassa esiintymistään. Myyjä viittoi tulemaan sisään, vaikka se käytännössä tarkoitti, että menin lauluyhtyeen ja yleisön väliin seisomaan. Minulta kysyttiin, olinko tullut etsimään jotain vai kuuntelemaan esitystä. No, ostoksillehan minä olin mennyt tietämättä esiintymisestä.

Siinä lauluyhtyeen laulaessa pengoin viereisestä hyllystä niitä tuotteita, joita olin tullut etsimään. Kun olin etsimäni löytänyt, jäin kuuntelemaan keikan loppuun. Norman repertuaarista löysin yllättäen uuden joululaulusuosikin: Mökit nukkuu lumiset (YouTubesta löytyi vain Tarja Turusen versio ko. laulusta). Olin toki kuullut kyseisen laulun aiemminkin, mutta nyt vasta kuuntelin sen kunnolla ja se kolahti kovaa. Joulun aikana tuli itsekin kokeiltua sen laulamista. Voisi ennen ensi joulua ottaa sen tarkempaan opetteluun.

Tonttuilua luistimilla

Luistelin tänään Helsingin perinteisissä tonttukisoissa 500 metriä ensimmäistä kertaa vuosiin. Muistelin, että edellinen kerta oli kaudella 2005-2006, mutta nyt selattuani tilastoja huomasin, että edellinen kerta olikin kaudella 2004-2005. Edellisestä kerrasta oli siis vierähtänyt hyvä tovi. Jännitys oli sen mukainen. Oli suorastaan paniikki. "Mitä jos menee ihan surkeasti", oli päällimmäinen ajatus. Olo helpottui hieman, kun pääsi Ogeliin asti.

En välittänyt verryttelyssä siitä, että oma vuoroni oli vasta myöhään. Katselin kaikki 100 metrin ja 500 metrin luistelut ennen omaa suoritustani ja ehti tulla jo vähän vilu. Luistelu sujui ihan mukavasti. Horjumisia tuli kyllä, mutta siihen nähden, että nopeustreenejä ei ollut alla ollenkaan, meni ihan hyvin. Alkumatka oli aika tasainen parini kanssa. Lopulta hävisin pari metriä. Aikaani en tiedä, mutta hyvä fiilis jäi. Yskittää kyllä aikalailla eli taisi ottaa kurkkuun aika pahasti. Laulajan pitäisi kuulemma hengittää kylmällä säällä nenän kautta. Se ei kyllä kilpaillessa onnistu...

271209 JK. Tänään selvisi, että aikani oli 49,54. \o/ Melkein yhtä hyvä kuin vuonna 2004 (49,4)

Ääk! 24 kilometria 20 kilometrin sijaan

Olin tänään mukana Kalle Valtosen maratonilla Oulunkylässä. Etukäteen matkan pituudeksi oli ilmoitettu 20 kilometria. Kierrostaulukkoa tutkaillessamme huomasin, että matka olikin 24 kilometria eli 10 kierrosta enemmän kuin ilmoitettu. Kävin kyselemässä ja selvisi, että 30 kilometrin luistelijoita oli ollut niin vähän, että olivat tehneet kompromissin ja laittoivat kaikki 20 kilometrin ja 30 kilometrin luistelijat luistelemaan 24 kilometria. Jei.

20 %:n matkan pidennys ei kyllä innostanut yhtään, koska olin muutenkin ollut siinä hilkulla, lähtisinkö luistelemaan. Olen ollut tosi väsynyt ja aamullakin olin kisapaikalla vielä ihan unessa. No, lähdin matkaan ajattelematta enempiä. Alkumatka sujuikin yllättävän hyvin ja pysyin hyvässä peesissä. Mutta sitten joku nykäisi ja minä jäin. Ei ollut mitään taistelutahtoa.

Kun jää peesistä, jää yksin ja luistelu tuntuu tosi raskaalta. Luistelin useita kierroksia yksin ja matkanteko oli vaivalloista. Sitten perästäni tuli mies, jonka olin jo luistellut alkumatkasta ilmeisesti muutamalla kierroksella ohi. Hän sanoi: "Tule, tule" ja niinpä minä kiihdytin sen verran, että pääsin hänen peesiinsä. Niin mentiin muutama kierros ja tässä vaiheessa kuulemma kierrosaikani selvästi kohenivat eikä matkantekokaan tuntunut ollenkaan yhtä pahalta kuin yksinään.

Sitten tuli takaa ohittajia ja peesini spurttasi niiden perään. Yritin sinnitellä perässä, mutta sitten vain luovutin ja olin taas yksin. Jossain vaiheessa pääsin sitten taas hyvään peesiin ja siinä mentiin ehkä viitisen kierrosta. Sitten jouduin vetohommiin kierroksen ajaksi. Ja sen jälkeen toistui sama kuvio: takaa tuli joku kovempaa ja minun peesissäni ollut porukka kirmaisi sen perään. Minä en edes yrittänyt.

Viimeisillä kierroksilla oli jälleen vähän peesiä, lukuun ottamatta viimeistä kierrosta, jolloin itse kiristin vähän vauhtia. 24 kilometria taittui aikaan 52,22. Olin naisten sarjan neljäs, pari kierrosta kolmoselle hävinneenä eli ei nyt kauhean hyvin mennyt. Siinä 50 kierroksen kohdalla väliaika oli jotain luokkaa 43 minuuttia, joten tahti oli jotakuinkin sama kuin viime vuonna samassa kisassa ja ratamaratonin SM-kisoissa, mutta viime vuoden Seinäjoen kisa oli sitten jotain omaa luokkaansa: 40,58. Pitää yrittää löytää jostain sitä taistelutahtoa tammikuun kisoihin. Asiaa voisi auttaa, jos ei olisi yhtä väsynyt kuin nyt on ollut ennen näitä syksyn kisoja.

Kisan loppupuolella kysyin peesiltäni, kuinka paljon hänellä on vielä matkaa jäljellä. Siinä vaiheessa huomasin, että ääni oli mennyt. Jotain kähinää sieltä lähti, mutta aika surkeaa oli. Äänen käheys kestikin melkein iltaan asti. Toinen kisan aikana syntynyt "vamma" oli kolhu, joka tuli, kun sain peesin luistimen terästä sääreen. Ihan pieni haava ja varmaan alkava mustelma. Onneksi ei sen pahempaa.

Ikä on kontekstisidonnainen

Tässä taannoin eräs kollega kertoi lounaspöydässä, että kärsii alkavasta keski-iänkriisistä, kun ikää on kertynyt 36. Sitten keskustelu jatkui seuraavasti:
- Kuinka vanha sä muuten olet?
- 28.
- Niin nuori!

Tuo kommentti huvitti tietäen, että teinien seurassa ikäni oli puolestaan arvioitu alakanttiin. Selkeästi ikä on kontekstisidonnainen. Lisäksi kasvoni ovat varmasti harhaanjohtavat: niissä on sekä finnejä että pieniä ryppyjä...

**

Toinen ahaa-elämys tuli eilen, kun olin pohdiskellut jälleen kerran teinien käytöstä. Sitä, miksi pitää lesoilla ja olla niin ollakseen. Tai miksi tuntuu siltä, että välillä puheenvuoron saa vain se, joka esittää asiansa kovimpaan ääneen. Muistin silloin yhtäkkiä kappaleen Diivaillen. Sanat ovat juurtuneet osittain mieleen, kun joku esitti sitä Tenavatähdessä aikoinaan. Googlasin sanat esiin ja selvitin, että suomeksi kyseinen kappale on levytetty jo 1958. Mikään ei siis olekaan muuttunut vuosien saatossa vai mitäs sanotte?

"Ollaan aina ollakseen
ollaan diivaillen
sehän meillä nuorilla on pahe ikuinen
ja kun katson ympärilleni
se aivan naurattaa
yhteen jos vain tullaan aina diivaillaan."

(Kertosäe kappaleesta Diivaillen, suom. sanat Lasse Liemola)

Tekniikka kesälomalla?

Kävin tänään jälleen luistelemassa. Olisin mennyt jo viikonloppuna, mutta vuorot oli peruttu jääpalloturnauksen takia. Sekös harmitti.

Kokeilin teipata nilkkaa. Olihan se sitten oudon tuntuinen varsinkin kaarteissa ja jalkaterä puutui treenin aikana aika pahasti, mutta hiljalleen siihen teippaukseen tottui. Toivottavasti nilkka on myös vähemmän kipeä huomenna kuin tässä aiemmin luistelujen jälkeen on ollut.

Tällä kaudella kukaan ei ole ennen tätä iltaa katsonut menoani tekniikkamielessä ja olen pistellyt menemään vanhasta muistista. Eikähän sitä itse aina tiedä, miltä se meno ulospäin näyttää. Tänään sain kuitenkin olympiavoittajatasoista ohjeistusta ja hyvä niin. Luistelusta puuttui suorilla kallistus kokonaan. Oli kuulemma kovin tönkön näköistä. Pitää pitää mielessä arvokkaat neuvot ja yrittää hakea tekniikkaa kohdilleen, jotta luistelu alkaisi taas sujua vähän paremmin. En tiedä, minne kesälomalle se tekniikka oli oikein jäänyt.

Nilkan comeback

Kaksi vuotta sitten sattunut nilkkani on ärtynyt tämän syksyn luisteluista. Se on kipeä kävellessä, rappuja kulkiessa, varpaille noustessa... luistelun jälkeen enemmän kuin muutaman päivän kuluttua, mutta kipu ei kokonaan katoa. Tosin jalkaa ei onneksi särje paikallaan olessa. Eilen kyllä hieman jumpsi luistelutreenin jälkeen. Mutta on tämä nyt aika kummaa. Viime talvena nilkka ei juuri sanonut juuta tahi jaata luisteluun ja kesän kirmasin suunnistusmetsässä ilman teippausta, joten olisi luullut, että nilkka on saanut riittävästi liikuntaakin.

Oletan, että nilkan kipuilu ei ole mitään vakavaa, mutta jos tämä ei kauden edetessä hellitä, pitänee hakeutua lääkärin ja/tai fysioterapeutin vastaanotolle - taas. Vakavana en ole osannut tätä pitää, kun kipu ei ole mitään kahden vuoden takaiseen nähden, jolloin nilkka (tai no, jalkaterä) oli tällainen pallo. (Blogiini tullaan muuten aika useasti kuvahaun kautta katsomaan juurikin linkin takana olevia kuvia katsomaan...)

Kauden ensimmäinen 10 km

Osallistuin tänään maraton cupin ensimmäiseen osakilpailuun Porissa. Matkana oli 10 kilometriä. Pohjalla taisi olla 4 tai 5 kertaa jäätreeniä. Ja sen kyllä huomasi. Alkuun kulki ihan mukavasti, mutta noin viiden kierroksen jälkeen oli jo hapot jaloissa. Päätin hieman hellittää, että jaksoin viimeiset 27 kierrosta... Ei ollut kilpailuasenne tällä erää ihan kohdallaan.

Jonkin matkaa oli peesi, joka tuntui välillä vähän hitaalta, mutta sitten se ampaisi pääjoukon perään niin, että jäin yksin. Luistelin melkein koko loppumatkan eli reilut 10 kierrosta yksinään ja kyllä jaloissa painoa ja selkää kolotti. Maaliin pääsin kuitenkin lopulta toisena naisena. Ykköselle hävisin hieman reilun kierroksen. Lisää treeniä tarvitaan, jotta jaksaa tällä kaudella vielä jossain välissä sen 20 kilometriäkin.

Luistelukausi käynnissä

Jääkausi alkoi Helsingissä viikko sitten maanantaina. Itse olin jäällä heti tiistaina. Mutta olipahan se taas raskasta (kun ei ole kesällä ollut kulmassa juuri minuuttiakaan)! Teetin teriin muodot ensimmäisen kerran vuosiin ja uusilla muodoilla pistin menemään sunnuntaina. Muotoillut terät tuntuivat aika oudoilta, mutta eiköhän niihin totu. Lauantai-illan jään vaihdoin juoksulenkkiin, kun pelkäsin, että samana päivänä palanut Oulunkylän Neste olisi aiheuttanut savuista ilmaa kentällekin. Kuulemma ei ollut luistelua haitannut.

Tällä viikolla luistelu jäi tiistai-illan treeniin, koska tänään olin aivan liian väsynyt mennäkseni musiikin perusteiden jälkeen myöhässä vuorolle. Niinpä tein 20 minuutin intervallilenkin Perkkaalla. Tuntui, että pelkkä kävelylenkki ei olisi helpottanut stressiä riittävästi. Juoksuvetoja ottaen sai paineita purettua paremmin tai ainakin tuli hengitettyä ulkoilmaa syvempään.

Radiomusiikkia

Kuuntelen radiota kotona ja autossa. On aika helppo bongata tietyt voimasoitossa olevat kappaleet, kun niitä soitetaan kaikilla kolmella kanavalla, joita pääsääntöisesti kuuntelen. Ei ole kerta eikä kaksi, kun on kanavaa vaihtamalla saanut kuuluviin täsmälleen saman kappaleen kuin toisella kanavalla. Ihan unisonossa eivät ole kuitenkaan kertaakaan soittaneet, vaan pikemminkin kaanonina.

Tässä hiljattain kävi kuitenkin tätä hämmentävämpi tapaus. Kun aamulla menin töihin, eräs voimasoitossa oleva kappale jäi kesken, kun sammutin auton. Töistä lähtiessä, kun käynnistin auton, sama kappale soi jatkaen suunnilleen siitä kohdasta, johon se oli aamulla jäänyt. Ikään kuin olisi pausea painanut koko työpäivän ajaksi...

Minä olen kaupunki

Viime viikolla olin konsalla hyvissä ajoin ennen kuorotreenien alkua. Niin hyvissä ajoin, että ehdin seurailla muskariin menijöitä ja sieltä tulijoita. Erityisesti en voinut olla seuraamatta pientä poikaa, joka istuutui äitinsä kanssa syömään eväitään samaan pöytään, jossa minäkin söin eväitä. Äiti ja poika juttelivat keskenään, mutta sitten poika keskittyi hetkeksi syömään leipäänsä ja katseli minua. Äitinsä kysyi hetken kuluttua:
- Mitä tarkkailet?

Poika siihen hetkeäkään epäröimättä:
- Kaupunkia.

Kyllä minua huvitti. Tuosta tiltanteesta tuli mieleeni tapaus Tampereelta. Silloinen työkaverini kertoi kerran Hervantaan tai Hervannasta pyöräillessään ajaneensa parin nuoren pojan ohi. Toinen oli tokaissut:
- Toi on se nuoriso.

Kyllä siitäkin monet naurut saatiin, kun kyseinen työkaveri ei enää hieman alle kolmekymppisenä kokenut kuuluvansa määritelmään "nuoriso".

Taiteilua

Kävimme reilu viikko sitten musiikin perusteet 4 -kurssilta kuuntelemassa Helsingin kaupunginorkesteria. Kotitehtäväksi saimme kuvittaa yhden osan Modest Musorgskin teoksesta Näyttelykuvia. En vieläkään hahmota tehtävän mielekkyyttä, kun yleistä musiikkitietoa opiskellaan eikä kuvaamataitoa, mutta eipä auttanut muuta kuin ottaa kynä ja sivellin kauniiseen käteen ja tehdä työtä käskettyä. Jos tarkkoja ollaan niin, ennen kuin pystyin tekemään kotitehtävän, piti käydä kirjakaupasta hakemassa siihen oikeat välineet. En ole paljon kuvataiteellisia taitoja harjoittanut sitten kouluajan. No, hankinnasta oli sekin hyöty, että sain kaupan kylkijäisinä liput Helsingin kirjamessuille.:) Ne on tarkoitus käyttää huomenna.

Tässä on kuvitukseni Näyttelykuvien Bydlo-osaan *tadaa*:

Kilpailuolosuhteista

Olen aiemmin ennen suunnistamista tottunut urheilemaan sellaisten lajien parissa, jotka toimivat kiinteissä paikoissa (urheilukenttä, luistelurata...). Suunnistuskisoja sen sijaan järjestetään milloin missäkin metsän laidassa ja tottakai tarjolla olevat fasiliteetit pitää sinne erikseen pystyttää, jos kisakeskus ei satu olemaan esimerkiksi jonkin koulun yhteydessä. Niinpä peseytyminen taivasalla ei ole mitenkään kummallista näin lokakuussakaan.

Kieltämättä lauantainen Halikko-viesti kirmattiin niin kylmissä olosuhteissa, että hieman hirvitti peseytyä ulkosalla pressuin rajatussa pesupaikassa. Tiedä sitten, kuinka paljon aluillaan ollutta nuhaa joudutti tämäkin operaatio.

WC-puoli on monesti järjestetty Bajamajoin tai muin liikuteltavin puusein. Toisin oli kuitenkin lauantaina. WC-opasteet johdattivat betonilattiaiseen latoon, miehet toiseen päähän ja naiset toiseen päähän. Ladossa oli naisten puolella u-muodostelmana 19 isoa saavia, joiden yläreunaan oli kiinnitetty WC-istuin. Siinä sitä sitten toimitettiin monen naisen voimin asioita rikirinnan. Olihan se hieman epämiellyttävää, mutta onnistui kuitenkin. Kieltämättä kyllä hieman häiritsi, kun osa "pöntöillä" istuneista vaihtoi asioinnin lomassa iloisesti kuulumisia... Ainoa hyvä puoli oli, että paikalle ei ehtinyt ikinä kertyä mahdotonta jonoa.

Ehkä näihinkin tottuu, jos ja kun lajin parissa jatkaa.

Hartiajumppaa

Olen nyt päättänyt yrittää käydä joka maanantai salilla työpäivän jälkeen, jotta hartiani eivät kovettuisi kivikoviksi... tai ovathan ne jo kovat ja kihelmöivät aina välillä. Mutta josko alkaisivat aueta. Tosin lääkäri neuvoi fysioterapiakuurin jälkeen alkuvuodesta, että salilla pitäisi käydä kolme kertaa viikossa. Enpä siihen kyllä ihan pysty tällä harrastusmäärällä. Valitettavasti. Kaipa sitä pitäisi täydentää jumppaa tekemällä liikkeitä myös kotona.

Teen käsiliikkeiden lisäksi salilla myös mm. jalkaprässiä, askellusta sekä vatsa- ja selkälihasliikkeitä. Näyttänee hassulta, että teen käsiliikkeitä hyvin pienillä painoilla, esimerkiksi penkkipunnerrusta teen pelkällä tangolla, mutta jalkaprässiin lataan vähintään 80 kiloa. Ja siinä jalkaprässin lataamisessa se kaikkein huvittavin osuus lienee ulkopuolisen silmin se, että minun täytyy tehdä kovasti työtä, saadakseni nostettua 20 kilon puntteja laitteeseen...

Vanha valmennusviettini yritti iskeä päälle tänään salilla. Katselin salilla olleita äijiä, jotka tekivät liikkeitä niin, että hieman hirvitti: kun olivat saaneet ylisuurilla(?) painoilla punnerrettua käsiliikkeen, päästivät irti/hellittivät vauhdilla. Eivät siis laittaneet paluusuunnassa loppuun asti vastaan, kuten pitäisi. Toinen asia, joka hieman hämmästytti, oli, että yhdellä salilla rehkineellä oli jalassaan varvastossut. No, omapahan olisi häpeänsä, jos pudottaisi varpailleen jonkin painon...

Sähkövirtaa Sylvesterin sydämeen ja muita suunnistuskommelluksia

Tämä viikonloppu vierähti enemmän ja vähemmän suunnistuksen parissa. Lauantaina oli seuran jotoskilpailu. Reitin pituus oli 9,6 kilometriä, mutta FRWD:n mukaan kiersin melkein 12,4 kilometria. Sain metsässä kulumaan aikaa reilusti yli kolme tuntia ja tulin viimeisenä maaliin. Ei siis mikään huippusuoritus, mutta Nuuksion maisemissa Karjakaivon kartalla oli hieno suunnistaa ja aika hyvä kalorikulutuskin syntyi (2759 kcal). Jäiset mättäät muistuttivat lähenevästä talvesta, mutta valtoimenaan virrannut puro ja märät suot kertoivat, ettei kesä ole vielä kokonaan mennyt. Loppumatkasta ajatus alkoi aikalailla sumentua, mutta löysin viimeisenkin rastin, vaikkakin hapuillen.

Tänään puolestaan olin ensimmäistä kertaa Espoorasteilla tulosvastaavana. Lisäsäätöä aiheutti se, että jotoksella käytettiin osin samoja laitteita kuin Espoorasteilla. Jouduin kuljettelemaan niitä edestakaisin ja päädyinpä purkamaan jotoksen tuloksetkin (käsittely sentään ei tullut tehtäväkseni).

Espoorasteilla kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Lähtijät kirjautuivat ja metsästä tulijat saivat hyväksyttyjä aikoja (eli olin syöttänyt radat oikein). Ensimmäinen ongelma oli se, että en saanut printteriä toimimaan oikein. Asetin ohjeiden mukaan automaattitulostuksen päälle, mutta sen sijaan, että ohjelma olisi tulostanut maaliintulleita, se tulosti sarjan otsikkotiedoilla varustettuja papereita.

Toinen ongelma koitti, kun lämpöprintteristä loppui paperi. Yritin vaihtaa rullaa, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, kuin luulin. Pyysin kilpailunjohtajan apuun, mutta hänkään ei saanut paperia paikalleen. Metsästä tulevien jono oli kasvanut jo niin pitkäksi, että aloin lukea heitä sisään ilman printtiä. Muutama suunnistajakin yritti laittaa paperia paikoilleen siinä onnistumatta. Lopulta tulosasioissa kokeneempi seuramme suunnistaja, joka oli jo palannut metsästä, sai paperin paikoilleen. Hetken kuluttua kuitenkin akku alkoi hyytyä ja printteri tulosti vain loppuajan eikä väliaikoja ollenkaan. Printteri oli ollut vastoin suunnitelmia käytössä jotoksella, koska toinen printteri ei ollut suostunut tulostamaan ollenkaan. En siis minäkään yrittänyt vaihtaa siihen toiseen lämpöprintteriin. Lopputuloksena aika moni jäi ilman väliaikaliuskaansa. No, sain tulokset alkuillasta nettiin, joten sieltäpä ne ovat luettavissa.

Varsinaiseen paniikkiin jouduin vasta seuraavan ongelman koittaessa. Käytössä olleeseen läppäriin piti ottaa lähes koko ajan virtaa Sylvesterin tupakansytyttimen kautta, koska koneen akku ei kestänyt noin varttia kauempaa. Olin jälleen huomannut, että läppärin akku valittaa vähäisestä latauksestaan ja käynyt kääntämässä virrat päälle Sylvesteristä. Hetken kuluttua kone valitti kuitenkin uudestaan, että akku on vähissä. Siinä vaiheessa kävin toteamassa, että mittaristossa ei pala mikään valo, kuten virran päällä ollessa pitäisi. Koitin käynnistää Sylvesterin. Ei käynnistynyt. Koitin uudestaan. Ei elettäkään. Sylvesteristä oli siis loppunut akku! Autoa olisi ilmeisesti pitänyt käyttää ainakin aika ajoin, mutta tällöin olisi tulospalvelua joutunut pyörittämään pakokaasussa, kun tulospalvelupöytä oli auton takana.

Kun Sylvesterin akku oli loppu, oli kaksi ongelmaa a) Sylvesterin tyhjä akku b) pian tyhjenevä läppärin akku, joka uhkasi tulospalvelun pyöritystä. Onni onnettomuudessa oli, että kilpailunjohtajalla oli auton takakontissaan apuvirtakaapelit ja että paikalle sattui seuramme jäsen, joka ilmoitti osaavansa käyttää kaapeleita. Minä epäröin, että meneeköhän Sylvesterissä jotain rikki, kun uudempia autoja ei suositella käynnistettävän vanhalla menetelmällä. Vilkaisu auton käyttöohjeeseen paljasti, että kyseinen käynnistysmenetelmä oli sielläkin neuvottu.

Samaan aikaan, kun akkukäynnistystä viriteltiin, piti tulospalvelukone siirtää kiinni toiseen autoon, jottei kone sammuisi. Harvakseltaan tuli myös suunnistajia, jotka luettiin normaalisti sisään. Minulla oli hetken aikaa monta rautaa tulessa: piti hoitaa tulospalvelua ja seurata Sylvesterin tilaa. Kävin itse käynnistämässä auton, kun piuhat olivat paikoillaan. Auto sai sitten lopun aikaa olla tyhjäkäynnillä, jotta akku ehti latautua. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ehdimme pelätä vielä seuraavakin ongelmaa, kun viimeistä suunnistajaa ei kuulunut pois metsästä. Maali sulkeutuu periaatteessa kahdelta, mutta vielä 14.20 metsässä oli mies, joka oli viettänyt siellä aikaa jo 2 tuntia ja 10 minuuttia. Yritimme soittamalla tavoittaa häntä, mutta numeroon ei saatu yhteyttä. Pohdimme, joudummeko lähtemään etsimään häntä. No, onneksi emme joutuneet. Mies tuli metsästä 14.30 autuaan tietämättömänä, että maali oli periaatteessa mennyt kiinni jo puoli tuntia aiemmin. No, pääasia, että saimme kaikki suunnistajat pois metsästä.

Niin se aika rientää

Tänään tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun valmistuin TKK:lta. Tajusin, että vuoden päästä olen ollut ei-opiskelija yhtä kauan kuin olin ylipisto-opiskelija. Pelottavaa. Yliopistomaailmastahan olen poistunut vasta pari vuotta sitten. Ehkä sen vuoksi TKK:n mentoriohjelma ei vielä tunnu omalta, kun sen eduksi mentorille lasketaan mm. se, että kuulee nykyopiskelijan maailmasta. En minä siitä vielä niiin irti ole, enhän?

Kun ajatusketjua jatkoi, tulin ajatelleeksi, että keväällä tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun pääsin ylioppilaaksi. Yhdeksän vuotta on sama aika, mikä peruskoulun penkeillä tuli kulutetuksi. Vuoden päästä ylioppilaaksi kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta. Muutaman vuoden kuluttua yhtä kauan kuin peruskoulu ja lukio kestivät yhteensä...

Kai tämä on sitä kolmenkympin kriisiä?

Musiikkiproggiksia

Musiikki on läsnä elämässäni joka viikko konservatorio-opintojen kautta. Välillä puuhastelu opintojen parissa on todella kivaa, välillä puuduttavaa. Puuduttavuudessaankin opinnot ovat hyödyllisiä ja mahdollistavat uusiin proggiksiin osallistumista.

Viime aikoina on ollut kivaa vaihtelua musiikkirintamalla. Hiljattain tallensimme yhden demovideon työpaikan Talent-kisaa varten (!) ja nyt työn alla ovat Matinmessun musiikit. Kaverini pyysi esilaulajaksi 1.11. olevaan messuun, jonne hän on tehnyt sovitukset kahdeksanhenkiselle kamariorkesterille.

Nyt on treenattu koko porukalla kahteen kertaan ja tämänpäiväisistä treeneistä tuli hyvä mieli. Päivä oli ollut ennen treenejä kurja: olin väsynyt ja ärsyyntynyt. Treenien jälkeen oli tosi hyvä fiilis, vaikka kaikki ei treeneissä sujunutkaan todellakaan täydellisesti.

Olen treenien jälkeen todennut, että konservatorio-opinnoista on ollut tämän kokoonpanon kanssa musisoidessa todella paljon hyötyä. Olisin varmaan ollut aika ulalla, jos olisin tuohon pystymetsästä lähtenyt. Opinnot ovat tehneet nöyräksi ja välillä on ollut ahdistavaakin huomata, kuinka surkea olen esimerkiksi laskemaan rytmejä. Mutta kyllä silläkin rintamalla on tapahtunut kehitystä. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää, eikä varmaan musiikin saralla voi koskaan tullakaan täydelliseksi (ainakaan näillä lahjoilla).

Kirjaostoksilla

Olin harmitellut, että Vadelmavenepakolaista ei ollut hyvin saatavilla kirjastosta. Kaikki olivat lainassa ja jonossa liuta varauksia. Harkitsin kirjan varaamista, mutta sitten siinä olisi se ongelma, etten välttämättä saisi luettua sitä kuukaudessa ja sitten se pitäisi palauttaa, jos varausjono jatkuu.

Minulle ehdotettiin, että ostaisin kirjan. Ensimmäinen reaktioni oli suurin piirtein: "Minäkö, joka en ole eläissäni ostanut kuin kerran itselleni muuta kuin oppikirjoja, ja jolla puolet lahjaksi saaduistakin kirjoista makaa hyllyssä lukemattomina?"

Tarkemmin mietittynä, päädyin kuitenkin ostamaan sen kirjan. Teki niin mieli saada se käsiinsä ja kaipasin vaihtelua tässä koneella istumiseen niinä harvoina iltoina, kun olen kotona ennen nukkumaanmenoaikaa. Investointi kustansi kaikki 8 euroa. Ei paha. Tosin, kirjastosta lainaten kirjan hinnaksi olisi tullut maksimissaan 6,50 euroa sillä oletusarvolla, että olisin tehnyt varauksen (0,50 e) ja myöhästynyt palautuksen kanssa vähintään 30 päivää (myöhästymismaksu 0,20 e/päivä, mutta enintään 6 euroa). Tässä olisi kyllä ollut sivuvaikutuksena se, että olisin menettänyt lainausoikeuteni 5 euron velkojen kohdalla. Ja toisekseen, en oikeasti olisi kehdannut pantata kirjaa niin kauan.

Nytpä saan lukea kirjan kaikessa rauhassa. Katsotaan, kauanko siihen menee. Kenties kirja vie mukanaan ja saan sen luetuksia alta aikayksikön. Mutta pahimmassa tapauksessa siitä tulee yksi kirjoista, joka on minulla ikuisesti kesken...

Harharetket Kalajärvellä

Jos viime viikon TEA-kisassa olisin voittanut yksilökisan, ellei sitä olisi puuttuneen rastin takia mitätöity, niin tämän päivän suorituksella, joka oli yksilökisan uusinta, ei paljon juhlita. Omaan suoritukseen keskittyminen ei onnistunut sitten millään. Lähtökohdat olivat illan suoritukseen huonot: väsytti ja ärsytti, ennen kaikkea ensimmäistä. Toisekseen Kalajärven maastoista aiheutui déjà-vu-ajatuksia: täällä olen ennenkin eksynyt. Lisäksi kai otin jotain paineita viime viikon suorituksen takia.

Ykkösrasti löytyi vielä helpohkosti, vaikka hölmösti kiipesinkin yhdelle mäelle, josta piti sitten tulla monta käyrää lyhyellä matkalla alas eli jyrkästi.

Kakkosrastipiste oli kumpare. Rastirinkulan sisällä oli kaksi kumparetta ja etsin sitä väärää. No, kun sen luota ei rastia löytynyt, tajusin mennä sen toisen kumpareen luo. Kolmoselle mennessä yritin pitää vauhtia, mutta jouduin pähkäilemään eräälle polulle tultuani, oliko se kartassa oleva vai ei. Kun niitä polkuja oli siellä taas enemmän kuin kartta salli. Matkalla kolmoselle mietin, mahtaisiko vastaan jossain kävellä aasi, kun sellainen on samassa metsässä ennenkin bongattu. Rastin lähimaastossa meni sitten pieleen. Etsin jyrkännettä hieman väärästä kohtaa rinnettä.

Taisi olla siinä kolmosen tai nelosen tietämillä, kun mainitsemani déjà-vu-fiilis tuli. Nelosesta menin ensin selkeästi ohi, vaikka rastipisteen piti periaatteessa olla helppo. Siinä vaiheessa, hieman ymmällä ollessa, alkoi se muiden seurailu. Menin tarkistamaan jyrkänteen, jolla taidokkaamman näköinen suunistaja pysähtyi. Säntäilin takaisinpäin. En löytänyt etsimääni polkua ja seurasin vanhempaa miessuunnistajaa, joka oli kanssani ollut jo väärällä jyrkänteellä. No, hänen perässään lopulta löysin rastin.

Vitosrastille pystyi juoksemaan polkua miltei loppuun asti. Rastilta lähti toinen vanhempi mies tumman sinisessä asussa juuri, kun me (minun lisäkseni aiemmin mainitsemani vanha mies ja nainen, joka oli ollut nelosella yhtä aikaa meidän kanssamme).

Yritin koota ajatukseni enkä lähteä seuraamaan näitä miestä ja naista, joiden perässä olin vitosta lähestynyt. Aioin "oikaista" rinteen yli. He valitsivat polun. No, routa porsaan kotiin ajoi. Minäkin päädyin sinne polulle. Ohitin sen tumman sinisiin pukeutuneen miehen polulla. Sitten polku haarautui ja otin väärän polun suurimmaksi osaksi siitä syystä, että näin sen toisen vanhemman miehen juoksemassa siellä. Pistelin hänen peräänsä hetken matkaa, kunnes tajusin virheeni. Kipaisin takaisin sinne, mistä olin tullut ja jatkoin polun toista haaraa.

Sitten kadotin polun (tai olin ottanut sellaisen haaran, jota ei ollut kartassa). Jatkoin rinteen reunaa, mutten ollut enää varma, missä kohtaa rinnettä olin. Etenin epäröivästi. Lopulta näin rastin ja siltä lähdössä tämän tummapukuisen vanhemman miehen. Aivan, sen, jonka olin jo kerran ohittanut. Kävin rastilla hänen jälkeensä, juoksin polulla ohi ja totesin ohimennessäni hieman eksyilleeni.

Seuraava rastiväli oli helppo, mutta pystähtelin tämän tästä, koska olin tehnyt jo niin paljon virheitä. Toisiksi viimeiselle eli kasirastille mennessä syyllistyin taas muiden seurailuun, vaikka rastipiste oli helppo. Hieman minua ennen leimasivat parina kulkeneet naiset ja timmissä kunnossa ollut mies, joka tuli rastille vauhdilla ja leimasi nopeasti.

Lähdin ensin kohti viimeistä rastia naisten perään, mutta sitten päätinkin mennä sitä reittiä, jonka se mies oli valinnut. Näin lopulta kaikki kolme ja se mies, joka fyysisesti näytti kovalta suunnistajalta, näytti harhailevan. Minun piti hidastaa vauhtia, koska aloin epäillä omaa kartanlukuani: "eikö rasti olekaan niin helpossa paikassa ja ihan tuossa vieressä, kuten kuvittelin". No, olihan se siinä, missä olin sen ajatellut olevankin. Ilmeisesti tämä fyysisesti kovalta suunnistajalta näyttänyt ei ollutkaan kovin pätevä suunnistaja. Juoksin hänen edellään maaliin.

Aikaa kului reilut 52 minuuttia 3 kilometrin radalla. iSuunta kertoi, että olin siinä vaiheessa kolmas vaiko neljäs, mutta loppusijoitus tulee kyllä painumaan tuosta.

Öinen Helsinki

Kävimme tänään katselemassa öistä Helsinkiä ylävinkkelistä. :) Hienon näköistä, paljon hienompaa kuin matkustajakoneesta katsellen. Kännykällä otettu kuva ei kerro koko totuutta.