Nuhainen Venla-kokemus

Berliinin reissulta oli tarttunut mukaan jokin lievä nuhapöpö, joka alkoi vaivata kurkun käheytenä heti paluupäivänä sunnuntaina. Tarkkailin koko viikon olotilaa enkä ollut täysin varma ennen lauantaiaamua, olenko juoksukunnossa. Nuha oli lauantaihin mennessä hieman yltynyt ja välillä yskitti, mutta olotila oli kuitenkin kohtuullinen, joten en malttanut jättää Venlojen viestiä väliin.

Olin varautunut kylmään ja sateiseen säähän. Se oli väärää ennakointia. Mikkelissä oli painostava hellekeli. Olisin voinut hyvin jättää suunnistuspaidan alta t-paidan pois. Yritin juoda paljon aina lähtöpaikalle menoon asti. Puolisen tuntia piti verrytellä paahtavalla ravidalla ennen lähtöä. Tajusin hyvin pian, että lähtö todellakin tapahtuu siten kuin olin karttakuvasta päätellyt: lähtö kaarteesta ja juoksu ravirataa myöden etusuoran kautta takasuoralle ja sieltä metsään K-pisteelle. Alkukiihdytysmatka oli siis lähemmäs 800 metriä. Lähdössä oli mukana myös sellainen auto, jota hevosraveissa käytetään... Oli aika eläimellinen meininki kirmata liki 1000 muun naisen kanssa matkaan ja niin tukahduttavan kuuma. Se hyvä puoli tuossa lähdössä oli, että kerrankin oli alkukiihdytyksen aikana oikeasti aikaa ja tilaa tutkailla karttaa. En halunnut juosta itseäni heti läkähdyksiin, kun en ollut varma jaksamisestani nuhanenänä.

Ensimmäinen rasti meni vikaan: päädyin väärälle hajonnalle. Otin hieman sivulle ja taakse ja korjasin linjaa. Löytyihän se rasti sitten. Sen jälkeen minkään rastin löytymisessä ei ollut suurempia vaikeuksia. Yhden ylitsepääsemättömän jyrkänteen kiersin väärältä puolelta. Maasto ei suinkaan ollut pelkkää helppokulkuista kangasta. Oli märkää ja tiheikköä ja mäkiä. Lähellä ravirataa oli myös yksi syvä oja, jonka yli kahlasin muiden perässä. Vettä oli polven yläpuolelle asti. Viimeiseltä rastilta alkoi viitoitus. Joku huusi, että "kilometri vielä" (yli 7 kilometrin radasta oli siis liki 2 kilometria viitoitusta). Juoksin rentoa vauhtia kohti vaihtoa; vauhtia, jota arvelin jaksavani vaihtopuomille asti. Maastossa oli välillä tuntunut siltä, ettei oikein henki kunnolla kulje enkä jaksa hyvin. Pistääkin alkoi, kun juomarastilla joi, vaikka yritin juoda vain vähän. Viitoituksen alettua rennolla vauhdillani kuitenkin ohitin monta eikä kukaan tainnut mennä minun ohitseni. Tuloksista päätellen tulin loppuviitoituksen aikana nostaneeksi sijaani yli kymmenen pykälää. Leimasin vaihdossa sijalla 672. Vaihtopuomille oli vielä matkaa arviolta muutama sata metriä. Uupuneena ojensin kartan kakkososuuden menijälle.

Seisahduin hetkeksi. Nojasin polviini ja lähdin kävelemään kohti emitin purkua. Hengitin tyypilliseen tapaani kieli ulos suusta. Joku valokuvaaja alkoi räpsiä kuvia. Yritin olla välittämättä hänestä kävellessäni siitä ohi.

***

Raahauduin seuran leiriin ja sieltä suihkuun. Kun olin alasti pyyhe ympärillä suihkujonossa yhdessä tarjolla olleista pukuhuoneista, joku sanoi, ettei vettä tule kuin yhdestä suihkusta. Ei tehnyt mieli vetää likaisia suunnistusvaatteita takaisin päälle ja vaihtaa pukuhuonetta. Jonon edetessä näin tilanteen omin silmin: vain yhdestä suihkusta tuli kunnolla vettä ja muista noin seitsemästä vain hyvin vähän. Päädyin itse yrittämään peseytymistä vajaateholla vettä lirittäneellä suihkulla. Sai sillä kai suurimmat hiet pois, mutta ei paljon muuta. Paikalla kävi kaksi järjestelytehtävissä ollutta miestä, jotka alastomien naisten peseytyessä selvästi vajaavetisissä suihkuissa kysyivät hämmentyneinä: "mistä ei siis tule vettä?" Joku tiuskahti, että "eihän täällä tule kuin tuosta yhdestä suihkusta vettä".

***

Vatsaani kiersi. En alkuun voinut kuvitellakaan syöväni mitään. Kävin ruokakojuilla katsomassa, mitä oli tarjolla, mutten voinut kuvitella syöväni. Olin ehkä saanut liikaa aurinkoa. Lopulta olo hieman helpotti ja kävin syömässä broileripastaa. Pastaa lautaselle mättänyt nainen näytti siltä, että laittoi jo viimeisen kauhallisen lautaselle. Sitten hän vilkaisi minuun ja laittoi vielä yhden kauhallisen. Kai näytin nälkäiseltä. Itse ajattelin, että hyvä, jos jaksan syödä kaiken. Jaksoin kuitenkin, mutta pian vatsaa kiersi jälleen. Onnekseni olo asettui illan mittaan.

***

Jäin paikan päälle telttailemaan. Kuulin huhuja pääkaupunkiseudun hurjasta ukkosmyrskystä. Kun ukkonen alkoi paukkua Mikkelin raviradan tuntumassa juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, hieman pelotti, millainen keli oli tulossa. Onneksi pahin keli ei tullut sinne asti, vaan jäi jonnekin kauemmas. Pieni sade ei haitannut. Aamulla tosin oli edelleen tosi hiostava ja painostava keli. Olisi tehnyt mieli mennä uudestaan suihkuun, mutta tajusin, ettei se välttämättä auttaisi mitään.

***

Vaikka reissu oli nuhaiselle rankka, on Jukola-tunnelma aina yhtä hieno. Joukkueeni oli lopulta sijalla 493, joka oli lähtönumeroomme 780 nähden ihan hyvä sijoitus. Ensi vuonna sitten otetaan uusiksi Hyvinkäällä.:)

***

Ottaen huomioon, miten suuri määrä väkeä Venlojen ja Jukolan viestiin osallistuu, en ollut yllättynyt siitä, että tänään lounaspöytään sattui toinenkin ihminen, joka oli ollut Mikkelissä. Lounasseura oli minulle enimmäkseen vierasta ja minulta kyseltiin tarkemmin suunnistusharrastuksestani. Kerroin olleeni ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä vuonna 2002. Siihen eräs hieman vanhempi nainen tuumasi:
- Sillon jo!
- Sillon jo? Miten niin?
- Ihan pikkutyttönä!
- No enhän mä... olinhan mä jo opiskelemassa silloin...

Arveltavaksi jää, minkäikäisenä hän minua oikein piti...

Grüße aus Berlin!

- Nehmen Sie, bitte, vier Kugel Eis.
- Bitte? Vier?
- Ja vier Kugel...
- Das ist ja schwer...

Tämän keskustelun kävin Alexanderplatzin tuntumassa olevassa jäätelökahvilassa, kun olin tilannut kuvan perusteella jäätelöannoksen olettaen, että valinnat on tehty puolestani, kuten yleensä. Oma saksankielentaitoni oli alkanut arveluttaa, joten piti tarkistaa myyjältä, kuulinko oikein. Olinhan Itävallassa saanut kahvia, kun yritin tilata (Cappy)-appelsiinimehua ja lentokoneessa matkalla Berliiniin vettä, kun pyysin kahvia...

Ennen jäätelön nauttimista oli noussut Fernsehturmin huipulle (tai no melkein... siihen pallon alapuoliskoon vain). Todistusainestona on alla oleva kuva, joka on otettu huipulta. En vaivautunut pyytämään ketään ottamaan kuvaa itsestäni, kuten Lontoossa. Mitä suotta, kun oma kuva heijaistui hauskasti ikkunaa vasten...;)


Berliini oli ihan mielenkiintoinen kaupunki, johon ehti kohtuudella tutustua reilussa vuorokaudessa, joka työmatkan aikana ja sen jälkeen oli siihen yhteensä käyttää. Sunnuntai olisi ollut edullinen päivä liikkua kaupungissa, kun eurovaalien kunniaksi koko päivän olisi saanut liikkua kertalipun hinnalla. No, sunnuntaina olin jo kotona.

***

Tänään oli paluu arkeen. Nyt tähtäin on ensi lauantain Venlojen viestissä. Tämänpäiväiset iltarastit olivat vaihteeksi ihan rohkaiseva kokemus. Rastit löytyivät suuremmitta kommelluksitta mäkisessä ja märässä Salmin ulkoilualueen maastossa. Toivo siis elää, että löydän rastit lauantaina ja toivottavasti jaksan juostakin...

Pettymys seuraottelussa

Olin tänään suunnistamassa seuraottelussa EsAk-LeSi-Jyry. Kakkosrastia hain liian aikaisin vastaan tulleesta rinteestä ja siinä vierähti aikaa. Jatkoin hieman rauhallisempaa tahtia ja loput rastit löytyivät kohtuudella. Maalissa emitin purussa minulle sanottiin, että jotain oli vinossa. Ihmettelin ja levitin kartan näkyviin. Samassa tulospalvelun pitäjä huomasi, missä oli vika:
- Pitikö sun mennä 4 kilometrin rata? Tää on 3 kilsaa... järjestäjän moka, anteeksi kauheasti.

Oli vähän pöhkö olo tuon jälkeen. En ollut vilkaissutkaan rastimääritteen yllä ollutta radan pituutta matkan aikana. Luotin sumeasti siihen, että yhteislähtöön oli jaettu oikeat kartat. Hieman vähemmän harmitti, kun selvisi, että ainakin 3 muullakin B-radalle aikoneella oli ollut C-radan kartta... Oli siis sattunut isompikin käpy karttoja pussittaessa. No, pääsinpähän metsästä aiemmin pois... Joukkueeni ei kyllä nyt saa tulosta, kun tuosta tulee hylky.

***

Tällä kertaa ei kukaan päässyt huikkaamaan: "saako ohittaa?" Viime viikolla näin kävi Espoorasteilla. Ensin ihmettelin, mistä oli kyse, mutta sitten raksutti, kun tuon lisäksi takana tullut totesi, että "vaikka tuossa niin lukee". Seurapaidassani on nimittäin lukee takana: "Oho! Ei saa ohittaa!" Ihme, ettei kukaan ole aiemmin tuota huomannut kysyä...

Mukkelismakkelis pyörällä (taas)

Laitoin tänään illan päätteeksi pyöräni vihdoin ajokuntoon. Käsipumpulla en saanut renkaisiin ilmaa juuri yhtään, joten ajoin läheiselle huoltoasemalle täyttämään renkaat. No, pitihän se taas kokeilla, miltä tuntuu kaatua asfaltille. Lähes pysähtyneenä ilmapisteen luo kaaduin vasemmalle kyljelle, jolta puolen en vielä ollut saanut jalkaa irti polkimesta. Onneksi pyörän ei käynyt kuinkaan ja minäkin selvisin yhdellä verinaarmulla sormessa, muutamalla muulla ruhjeella ja hieman kipeytyneellä ranteella. Ilmeisesti olin oppinut jotain edellisestä kaatumisesta. Ja ehkä tämä pyöräilykausi tästä käynnistyy...

Torstaina on tarkoitus harrastaa liikuntaa jälleen suunnistamisen muodossa. Toivottavasti en eksy samalla tavalla kuin viime viikon keskiviikon Aluerasteilla. Kun hieman innostuin lisäämään juoksuvauhtia, huomasin yhtäkkiä olevani keskellä nuorta koivutiheikköä enkä nähnyt eteen enkä taakse. Jouduin palaamaan suunnilleen tulosuuntaan ja etsimäni kuntopolku löytyi aivan eri suunnasta kuin olin kuvitellut. Vielä siis on hieman hakusessa tuo suunnistustaito. Toivottavasti kuntoutuu kohti Venloja...

Suunnistuskausi auki kompuroiden

Uskaltaiduin suunnistamaan, kun laulututkinto tuli suoritetuksi eikä tarvinnut enää pelätä vilustumista tai loukkaantumista. Viikonlopun "tyhjennysharjoitus" laittoi kyllä miettimään, miten mahdan metsässä jaksaa. Reitti oli kuitenkin vain reilut 3 kilometria, joten en uskonut matkan koituvan ongelmaksi.

Heti ensimmäisen rastin löytymisen kanssa oli niin suuria vaikeuksia, että olin varma, ettei matka taitu kovin joutuisasti. No, onneksi tuo jäi pahimmaksi pummiksi matkalla. Rupesin tekemään tarkempaa työtä ja hidastin vauhtia. Ei tuntunut siltä, että olisi erityisen hyvin jaksanutkaan juosta koko aikaa.

Ennen seitsemättä rastia kaaduin suoraan polvelleni ja hetken sattui aika lujaa. Kipu ei kuitenkaan jäänyt päälle ja pystyin hyvin jatkamaan matkaa.

Kotona selvisi, millaisen muhkun sain polveeni (tuo pallura tuossa polvilumpion oikealla puolella). Muita mustelmia tuli ainakin 4...

Ruokamyrkytyksen kourista lautakunnan eteen

Kauan odotettu ja pelätty laulututkintopäivä koitti vihdoin tänään. Pelkäsin niin kovasti, että saisin flunssan ennen h-hetkeä. En antanut itseni vaihtaa kevätvaatteisiin, juhlin vappua suhteellisen rauhallisesti ja menin Ulliksen piknikille vasta puolilta päivin välttääkseni aamun viileyden ja vilustumisvaaran. Ja toden totta, flunssapöpöt kiersivät minut kaukaa. Mutta arvaamaton vaara vaani kulman takana.

Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.

Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."

Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.

Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.

Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.

Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.

Sylvesterillä "huulipunaa" kyljessä

Huomasin tänään, että Sylvesterin kyljessä on "huulipunaa". Taitaapi kaksivuotias menopelini olla tullut murrosikään, kun tuollaisia jälkiä löytyy. Joku punainen auto oli selvästi antanut sille suukon parkkipaikalla. Aiemmin Sylvesteri on saanut vain muutamia mustelmia lajitovereiltaan, kun jotkut ovat olleet kovakouraisia parkkipaikalla ja eräs ärhäkkä tuli liian lähelle perää liikennevaloissa. On toki talven aikana tullut Sylvesterin näkökenttäänkin yksi arpi naapurin nastasta. Ja saihan poikaparka turpiinsakin kerran, mutta omasta syystään (tai kuskin...). Sylvesterin omistajaa harmittaa kuitenkin eniten jäljet, jotka eivät ole omistajan itse aiheuttamia. Viikko sitten neuvolasta taisi tarttua vielä jokin kurkkukipu Syltylle, kun sen kurkku eli tuuletin päräjää. Huomenna viedään neuvolaan takaisin tarkistettavaksi.

Kirjastokokemuksia

- Niin, luulisi, että Sibiksen kirjastossa olisi...
- Joo, kyllä se on aika kattava... Ei YouTubesta löydy?
- Oli siellä yksi, mutta ei tainnut olla natiivi laulaja. Lausumista olisin tarkistanut

Keskustelu konservatorion kirjastonhoitajan kanssa jatkui tuosta vielä eri vaihtoehtojen pohtimisella. Olimme ensin yhdessä tutkailleet, löytyykö etsimästäni laulusta laulettua versiota Arscasta (Taideyliopistojen kirjastojen kokoelmatietokanta). Ei löytynyt. Yllätyin kuitenkin, että kirjastonhoitaja ehdotti YouTubea. Luulin, että informaatikot olisivat henkeen ja vereen tekijänoikeuksien vaalijoita. Sinänsä ymmärrettävää, että tiedonhaun ammattilainen on perillä nykytrendeistä, ja ihan hienoa asiakaspalveluahan se sinänsä oli.

Eilen vierailin Sellon kirjastossa ja yritin tilata sinne toisesta espoolaisesta kirjastosta levyn, jonka luulin sisältävän etsimäni kappaleen alkuperäiskielellä. Siellä ystävällinen kirjastonhoitaja kertoi, että levyllä laulu on laulettu suomeksi, joten vesiperä kaupunginkirjastoistakin. Sen sijaan kirjastosta tarttui mukaan samaisen laulun partsikkaversio ja energiamittari. Niin, kaikenlaista sitä nykyään kirjastoista saakin lainaan. Hyvää palvelua sekin.

Netistä on musiikkiopinnnoissa sekä hyötyä, että haittaa. Hiljattain sieltä löytyi erään kurssikappaleeni sanoittaja, kun painetussa nuotissa sitä ei ollut (eikä Sibiksen Laura-tietokannassa). Toisaalta tähän edellä esillä olleeseen lauluun netistä löytyi sanoitus, joka poikkesi niin pieniltä osin nuotissa olleeseen sanoitukseen, että aloin epäillä painovirheitä. Siksipä hain verrokkinuotin partsikkaversiona kirjastosta.

Ikäpohdintaa

Olen menossa huomenna mukaan laulamaan Matteus-passion Soprano in ripieno -kuoroon eli käytännössä lapsikuoroon (joku voisi sanoa, että olen 20 vuotta liian vanha...:D). Tämä mahdollisuus tuli konservatorion All4Voices-nuorisokuoron kautta. Ja nuorisokuoroon päädyin lähinnä siksi, että tarvitsen yhteismusisointia, jos haluan suorittaa edes musiikin perutason, eikä ilman laulun peruskurssia 2 ollut oikein muita vaihtoehtoja.

Kevään aikana olen useaan kertaan turhautunut tai päivitellyt itseäni huomattavasti nuorempia teinejä niin musiikin perusteiden tunneilla kuin kuorossakin. Eilen sitten olin Matteus-passiotreeneissä. Siellä suurin osa ripieno-kuorosta on lapsikuorolaisia. Ja täytyy kyllä todeta, että pyörittelin silmiäni vielä enemmän siellä kuin pelkkien teinien kanssa. Mutta mikä huvittavinta: myös teinit avautuivat näistä varhaisteineistä ja nuoremmista... Olen eilisestä lähtien ja erityisesti tämän päivän kuorotreenien jälkeen naureskellut teinien kommenteille ja toisaalta itselleni... kun on taas saanut uutta perspektiiviä. Teinien kanssa voi vielä päästä jotensakin samalle aaltopituudelle, mutta varhaisteinit... ei mitään mahdollisuutta.:D Onneksi en ryhtynyt opettajaksi.

Ja niin, nyt täytyy kyllä miettiä, kuinkahan huvittavana itseäni vastaavan verran vanhemmat työkaverit pitävät minua, jos sama perspektiivin korjaaminen jatkuu iän myötä... :D

Lihaskipua punttien nostelusta

Kävin eilen pitkästä aikaa kunnolla punttisalilla. Edellinen kerta oli niin pikainen, ettei sitä lasketa. Tein ohjelman vähän niin kuin vanhasta muistista eli ihan kohtuullisen treenin... (5' pyörää, jalkakyykkyjä 20*20kg-15*30kg-2*10*40kg-15*30kg-20*20kg, askellus eteen 20*20kg-10*30kg-20*20kg, ylätaljaa eteen ja taakse 3*10*20kg, hauiskääntöjä, hartioiden nostoja ja pystypunnerrusta 2*10*2*5kg ja 10*2*4kg, vatsaa 3*10*5kg + kiertoja 30*5kg, penkkipunnerrusta 3*10*20kg, sisäreisiä 3*10*20kg, pyörää 5'). Ja sen kyllä huomaa. Tänään ovat lihakset olleet jo sen verran kipeät, että melkein pelolla odotan huomista. Yleensä toinen päivä treenin jälkeen on se pahin...

Teemabiisejä

Tässä viimeisen vuoden aikana on ollut tapana kuunnella autoilleissa työpäivän aikana tai työmatkoilla jotain tunnelmaan sopivaa musiikkia. Jokin aika sitten päätin, että Mikan Relax (Take it easy) voisi olla sellainen, jota kannattaisi kuunnella. Niinpä ostin levyn. On tullut viime aikoina stressattua ihan liikaa kaikesta. Muiden muassa työasiat ja -ihmiset pyörivät päässä ja tulevat uniin, useimmin valitettavasti painajaisiin. Myös harrastukset stressaavat.

Pitäisi muistaa Raamatun kohdat Matt. 6:27 ja Luuk. 12:25, joista toisesta Leena Huovinen saarnasi viime sunnuntaina Tuomasmessussa. Eli eipä murehtiminen ainakaan elämän päiviä lisää.

Aiempia autoilun aikaisia "teemabiisejäni" ovat olleet, ja ovat välillä vieläkin, Marikon Unstoppable ja Time has come (joo, välillä tarvitsee vähän tsemppiä... sopii kuunneltavaksi myös ennen urheilusuoritusta). Myös Rihannan Disturbia (...I am going crazy) ja Please don't stop the music ovat olleet listoilla kiireisimpinä hetkinä.

Hiekkaa ladulla

Kävin tänään jälleen hiihtämässä. Jokohan tämä oli viimeinen kerta tänä talvena? Ainakin kevätaurinko paistelee siihen malliin, että lumet alkavat varmaa olla sulamaan päin. On hassua, kun kadut ovat täysin lumettomia ja silti pääsee vielä hiihtämään.

Kiersin Leppävaarassa 5,4 kilometrin lenkin. Kun lähdin kipuamaan mäkeä ylös urheilukentän liepeiltä, huomasin, että koko latubaanan leveydellä oli raita jotain roskaa. Luulin, että siinä oli puusta tippunutta roskaa tai että joku oli raahannut baanan yli jotain puuainesta. Totuus paljastui kuitenkin, kun hiihtää täräytyin suoraan roskiin: se oli hiekkaa! Johan tökkäsi. Hypähdin eteenpäin ja kurkistin olkani yli. Miksi ihmeessä joku haluaa sabotoida toisten hiihtoharrastusta levittämättä karkeaa hiekoitushiekkaa hiihtobaanalle? Onni onnettomuudessa oli, että hiekka ei ollut alamäessä! Ladut olivat jäisiä, joten vauhti alamäissä oli aika huima. Jos siinä vauhdissa olisi tökännyt, niin huonosti olisi käynyt.

Ikäasiaa ja viulumusiikkia...

- Olen varmaan porukan seniori, kohta 20.
- Jos sinä olet seniori, niin minä olen mummo.
- Ooksä muka mua vanhempi?
- Joo. Kuinka vanha ajattelet mun olevan?
- Hmm... mä itten näytän 14-vuotiaalta. Sä voisit olla 16 tai sitten 22.
- Voi kiitos, olen immarreltu... *grin*
- Kuinka vanha sä sitten olet?
- 28.
- Aijaa...

Näin jutustelin tänään kuorossa. Heh, jos oikeasti näytän 16-vuotiaalta, niin nyt olen jo siinä iässä, että olen siitä immarreltu.:D Toisin kuin viisi vuotta sitten Tukholmassa, jossa minua luultiin rippikoululaiseksi...

***

Kävimme maanantaina kuuntelemassa 100 Gypsy Violins -esityksen Finlandia-talolla. Olin ihmeissäni siitä, että a) soittivat ilman nuotteja b) ilman kapellimestaria. Heillä oli aina joku esisoittaja, joka saattoi välillä lyödä tahtia, mutta uskomattoman hyvin musiikki pysyi kasassa, vaikka esisoittaja välillä sooloili täysillä.

Kolmas, joka teki minuun vaikutuksen, oli simbalom-solisti. Hän oli aivan uskomattoman vikkeläkätinen. Eikä luulisi, että tuo soitin on maailman triviaalein soittaa, kun kieliä on paljon ja ne menevät limittäin...

Kankeutta nilkassa

Luulin jo, että toissasyksyinen nilkkavamma ei enää haittaisi oikein mitään liikuntaa. Tänään selvisi, että olin väärässä. Kävin pikapikaa punttisalilla ennen kuorotreenejä ja käytin muun muassa jalkaprässiä. Siinä huomasin, että vasen nilkka ei koukistunut niin kuin piti. Kantapää nousi ylös. Tuskin tuo mitään hallaa jäsenille teki, harmitti lähinnä. Edelleenkään en siis ole kokonaan kuntoutunut tuosta vammasta. Enkä ole muuten pelannut sählyä sen surullisen kuuluisan elokuun lopun jälkeen...

Hiihtosuunnistamassa

Sain päähäni ilmoittautua mukaan suunnistusseurani hiihtosuunnistuskilpailuun. Kovin hyviä pohjia kisaan ei ollut. Olihan takana 10 kilometria suksilla ja edellisen kerran olin lukenut karttaa suunnistusmielessä lokakuussa. Onneksi sentään sain lainaan kunnon välineet: karttatelineen ja hihaan kiinnitettävän emit-telineen.

Heti kisan alussa minulle valkesi, että olisi ehkä sittenkin pitänyt laittaa suksiin vähän pitovoidetta. Luistelubaanaa oli niukalta ja metsässä puikkelehtivat urat olivat niin kapeita, että pitovoiteettomilla suksilla eteenpäin menemisestä piti huolehtia lähinnä käsivoimin. Ihan hyväähän sen tietysti jäykille hartioilleni teki ja ei sillä, en edes omista pitovoidetta...

Suunnistuksellisesti reitti ei ollut hankala, mutta kartan lukeminen hiihtäessä oli mahdotonta, kun hiihtämiseenkin piti keskittyä. Senpä vuoksi piti säännöllisesti pysähdellä, että pysyi kärryillä, missä mennään. Lisäksi halusin olla varma, että mitään suurempia harhalenkkejä ei tule kierrellyksi, koska en halunnut joutua tekemään u-käännöksiä tai hiihtämään paljon ylimääräistä.

Kaaduin vain kerran ja se oli sellaisessa ylämäessä, jossa ei ollut virallista uraa, vaan seurasin jonkun muun jälkiä. Alamäissä kaatumiset olivat lähellä, kun lasku-urat olivat kapeita ja puikkelehtivat puiden välissä ja epätasaisella pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä.

Aikaa 4,4 kilometrin reitillä kului melkein 52 minuuttia. Kärki meni reitin alle puolessa tunnissa, mutta en minä ihan hitainkaan ollut. Hisukisa oli jännä kokemus, mutten usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Ehkä ensi vuonna taas tähän seuran kisaan voisi osallistua, jos on kelejä järjestää kisa. Viime vuonna tämä osakilpailu jäi lumitilanteen vuoksi järjestämättä.

Julkisuutta kerrakseen

Harvoinpa sitä tällainen tavallinen tallaaja päätyy valtakunnalliseen mediaan kahtena päivänä peräkkäin. Näin kuitenkin kävi, kun eilen olimme mukana tv-jumalanpalveluksessa TV1:llä ja tänään Helsingin Sanomissa (netistä kuva löytyi vain englanninkielisestä versiosta).

Hassuin tapaus, jonka Hesarin juttu aiheutti tänään oli se, että minulle enneltä tuntematon ihminen töissä tunnisti minut lehdessä olleeksi henkilöksi. Kun hän kuuli nimeni, hän kysyi heti saman tien, olenko se sama Suvi Vuorinen, joka oli tänään Hesarissa. Melkoisen tarkkanäköistä, sanoisin.:D

Naapurin akka ja potentiaalinen tanssikurssipartneri

Nuo otsikon termit viittaavat molemmat minuun. Sellaisena kanssaihmiset ovat minut tässä viime päivinä nähneet.

Potentiaalisena tanssikurssipartnerina minut näki siistinoloinen nuori mies, joka tuli ulos salilta, jonka edustalla odottelin kavereitani tuleviksi. Hän käveli ensin ohi ja palasi sitten ja esitti kysymyksen: "Haluasitko lähteä paritanssikurssille?" Melkoista siviilirohkeutta vaatii kysyä ventovieraalta tuollaista. Sanoin, etten ole kiinnostunut, mutta tämä nuori mies jatkoi kyselemistä tanssimiseen liittyen. Samassa toinen kavereistani tuli ja usutin miestä kysymään häntä kurssille... Saa nähdä, tuleeko heistä tanssikurssipari.;)

Naapurin akkana minua puolestaan piti naapuri, jonka ovikelloa soitin, kun olin huomannut, että autossa, jossa oli asunnon parkkilappu, olivat valot päällä. Tätä termiä käytti oven avaamaan tullut mies ennen kuin avasi oven. Kaipa oli lopulta kiitollinen ja saipa samaan syssyyn sitten myös kahvia, kun kehtasi kysyä, olisiko minulla antaa kahvia kuuteen kahvikupilliseen.

Omituisia tapauksia molemmat.

Arvaa ratamerkkien irrottamiseen käytettävä lihas!

Olin viikonloppuna junioreiden SM-kilpailuissa katsomassa ja hommissa. Lauantaina laitoin ratamerkintöjä, mutta luistin niiden keräämisestä. Sunnuntaina laitoin ratamerkintöjä, toimin lähdönjärjestelijänä ja keräsin ratamerkkejä seistyäni ensin tunteja vesisateessa luistimet jalassa.

Ratamerkit olivatkin uppoutuneet jään pintaan kiinni niin, että perinteinen paloletkulenkki ei niitä irrottanut. Nypin yhden kaarteen toisen radan merkit ja toisen radan puoleen väliin asti käsin. Osa merkeistä oli tosi tiukassa ja ne piti vääntää voimalla irti. Vasta jossain vaiheessa tajusimme toisen nappulakerääjän kanssa, että lumikolaa voisi käyttää kyseiseen tarkoitukseen. Kolalla nappulat irtosivatkin helposti.

Kotiin päästyä kämmen oli peukalon kohdalta kipeä. Mutta tänään vasta selvisi, mikä lihas oli myös kovilla nappuloiden irrotuksessa. Käsi on nimittäin tänään kipeä tuosta hauislihaksen vierestä sisäpuolelta. Enpä olisi arvannut, että se joutuu hommassa koville. Käden suorassa pitäminen sattuu.:/ Kyllä tässä on jo perjantain bodypumpin aiheuttamat lihaskivut melkein unohtuneet, vaikka jotain haamuja niistäkin on jäljellä.

Lähdön valmistelussa ihmettelin välillä sitä, että luistelijoilla on kovin lyhyt muisti sen suhteen, miltä radalta he lähtevät. Välillä sai toistella sitä moneen kertaan. Tosin, kun muistelen omia luisteluaikojani, niin kyllä se rata oli jotenkin vaikea muistaa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin se, että luistelija kysyy rataansa vielä senkin jälkeen, kun käsinauha on kiinnitetty. Kvartetin kakkosparin osalta sen vielä ymmärrän, koska niitä värejä käytetään harvemmin, mutta kyllä sitä nyt luulisi jokaisen luistelijan tietävän, että perusväreistä valkoinen on sisäratalaisen kädessä ja punainen ulkoratalaisen. Tänä viikonloppuna nauhoja ei kyllä ollut edes käytössä.

Suksilla - piiitkästä aikaa

Sain eilen päähäni, että tekee mieli lähteä hiihtämään, kun kerran kelejä riittää. Edellisestä kerrasta on monta vuotta. En edes muista, kuinka monta. Sukset toin kotikotoa Tampereelle 2007, mutten silloin ehtinyt ladulle asti ennen kuin lumet sulivat.

Voitelin sukseni itse elämäni ensimmäistä kertaa, karistin hiiren kakkakikkareet monon sisältä ja pakkauduin varusteineni autoon ja karautin tuonne parin kilometrin päähän Leppävaaran urheilupuistoon. Kaaduin ensimmäisen kerran jo ennen kuin pääsin kotipihassa autolle asti. Se ei tiennyt hyvää.

Aivan aluksi tuntui, etten pysy pystyssä ollenkaan. Kohta sen jälkeen tuntui, että sujuu hyvin. Ja sujuihan se luisteluhiihto tasaisella. Sitten tuli ensimmäinen ylämäki. Pistelin sen aika reipasta vauhtia ylös ja sitten tuli kauhea väsähdys. Olin siinä vaiheessa taittanut matkaa noin kilometrin... Laskin ison mäen alas ja kipusin vielä isomman mäen melkein päälle asti ja taas piti pitää taukoa. Jatkoin ja ajattelin, että noinkohan jaksan sen 5,4 kilometrin lenkin, jonka olin ajatellut kiertää. Alamäki helpotti, ylämäestä selvittyäni kaaduin tasaisella niin, että reiteen sattui... Taas piti pitää tauko. Loppumatkan yritin ottaa mahdollisimman rauhallisesti, jottei olisi käynyt kuten sillä hiihtosuunnistusvalmentajalla, joka oli vetänyt kisoissa itsensä niin piippuun, ettei päässyt metsästä omin avuin pois.

Alamäistä selvisin pystyssä ja ylämäet pääsin vaivaisesti ylös. Lopussa tasaisella kulki taas paremmin. Pitää kyllä todeta, että suksissa tuo sisäkantti (ainakin minun suksissani) on aika paljon heikommassa hapessa kuin luistimissa. Suti välillä aikalailla tyhjää. Lisäksi vahvemmista käsilihaksista olisi hyötyä. Kun pelkällä jalkatyöllä ei sutimisen takia pääse eteenpäin, auttaisi, jos käsillä jaksaisi työntää. Oletan, että väsähdykseni tuli juuri siitä, että en ole tottunut juurikaan tekemään töitä yläkropalla.

5,4 kilometrin hiihtolenkki oli paljon raskaampi kuin 10 kilometrin matkatreeni jäällä...

Kummitteleva auto vaiko vain väsynyt kuski?

Eilen aamulla, kun lähdin Ogelista, kohtasin kummallisen näyn. Autoni Sylvesteri ei ollutkaan siinä, mihin sen olin jättänyt. Itse asiassa auto oli nokka lumipenkassa vinosti parkkeeraussuuntaan nähden. Ensimmäinen ajatus oli, että joku on törmännyt autoon ja pukannut sen toisesta rivistä, johon sen olin parkkeerannut. Kiersin auton ja totesin, ettei mitään kolarointijälkiä näy.

Sitten minulla välähti: kurkistin auton ikkunasta sisään ja totesin, että olin jättänyt vaihteen vapaalle. Auto oli siis valunut toisesta autorivistä toiseen. Onni onnettomuudessa, että vastassa oli lumipenkka, joka esti törmäyksen liikennemerkkiin, eikä tiellä ollut muita autoja saati, ettei kukaan jäänyt kummittelevan auton alle! Huhhuh. Taisin olla lauantaiaamuna aika väsynyt. Eräs toinen luistelija tuumi katselleensa Ogeliin tultuaan, että onpas siinä huolimattomasti parkkeerattu auto...

Propunpoistolenkki

Kärsitkö propuista? Siinä tapauksessa suosittelen maratonluistelua. Tai no, varmaan mikä tahansa muu hengästyttävä kestävyysurheilu voisi ajaa saman asian. Viimeksi eilen luisteltuani kilpaa Lahti-luistelussa 10 kilometriä kakostin kisan jälkeen ison propun pois kurkusta. Samoin kävi taannoin Seinäjoki-luistelun jälkeen.

Kisassa piti ottamani rauhallisesti, kun lääkäri oli niin maanantaina määrännyt. Ja niinhän minä yritinkin. Ja alussa mentiinkin aika rauhassa. Lopussa kamppailu kärkipaikasta kävi niin kiivaaksi, että rauhallisuus unohtui tyystin. Kisan keskisyke oli 180 ja ylitin oman (edellisessä kisassa päivitetyn itsemääritetyn) maksimisykkeeni... No, tällä tietoa maksimisyke onkin sitten 193. Hyvästi 186...

Ja sairastaminen vain jatkuu

Nyt on tullut selväksi, etteivät pelkästään italialaiset ystäväni ole sitä mieltä, että olen jatkuvasti kipeänä. Kävin erään työkaverini kanssa välipäivinä seuraavan keskustelun:
- Sä se et pääse tosta yskästä eroon.
- Eihän tää oo nyt ollu kun... öö.. vähän reilun viikon.
- Aijaa... sä oot saanu uuden.

Ilmeisesti hän ei ollut huomannut, että olin ollut välissä terveenä reilun kuukauden... No, ikuiseen sairasteluun aloin uskoa entistä enemmän myös minä itse, kun uutena vuotena sain flunssan päälle lievän vatsataudin.

Flunssan räkäisyys puolestaan jatkuu lievänä edelleen. Viikolla aloittelin luistelemista taas, koska tänään oli jälleen 20 kilometrin kisaluistelu. Hieman arvelututti lähteä luistelemaan, koska viikon varrella treeneissä tuntui lyhyitä rytmihäiriöitä. Sellaisia muljahduksia. Kisasinpa kuitenkin. Sydämessä ei tuntunut, mutta jalat löivät hapoille heti alkuunsa ja piti hidastaa vauhtia. Omaksi pettymyksekseni en pysynyt sellaisessa peesissä, jossa olin Seinäjoki-luistelussa pysynyt. No, pääasia, että jaksoin maalin suunnilleen säällisessä ajassa. Lopputulos: SM-pronssi.

Nuhainen joulu

Minulla ei ollut lomaa ja joulunpyhätkin menivät nuhaisena. Onneksi ei tullut kuumetta. Nenän tukkoisuus ja yskänpoikanen veivät kuitenkin voimat. Tässä on sitten ollut pakkolomaa laulamisesta ja liikunnasta. Ehkä hyvä niin, ehkä ei. Jo edellisen syysflunssani kohdalla totesin, että italialaiset ystäväni Tukholman ajoilta taisivat olla oikeassa: olen aina kipeä. :(

Tällä kertaa tauti alkoi antaa merkkejä itsestään konsertin jälkeisenä iltana pienenä kurkun karheutena. En antanut sen häiritä menoa, vaan kävin luistelemassa vielä perjantainakin ja viikonloppuna olin SM-kisoissa luistimilla laittamassa käsinauhoja kilpailijoille. Ehkä olisi pitänyt tajuta jäädä kotiin, kun kurkussa tuntui, ei kipua, mutta karheutta. C-vitamiinikuurikaan ei tällä kertaa auttanut, vaikka turvauduin siihen jo torstai-iltana ja perjantaiaamuna. Nuhainen osuus taudista alkoi jouluviikolla maanantain ja tiistain aikana. Taudin pahin vaihe taisi osua juuri jouluaatolle. No, menihän se joulu näinkin. Muuten oli ihan mukavaa.

Askel kohti joulua

Viimein tuli hieman jouluinen fiilis tänään. Tämä johtui siitä, että lauloin tänään konservatorion joulukonsertissa. Eikä pelkästään sen vuoksi, että konsertissa laulettiin joululauluja, mutta myös sen vuoksi, että stressi alkaa vapaa-ajantouhujen osalta hieman hellittää.

Ennen eilistä stressasin säveltapailun koetta ja kiirehdin kokeesta kuulemaan Lähde-kuoron joulukonsertin lopusta edes osan. Tänään sitten jännitin esiintymistä. Oli tulla rimakauhu, kun kuunteli muiden hienoja esityksiä. Meni se oma esityskin sitten lopulta suht ok, mutta on sitä aika kriittinen itseä kohtaan... ja oma kriitikkoni oli katsomon puolella.;)

Nyt voi hiljalleen alkaa löysätä vapaa-ajalla hetkeksi ja rauhoittua kohti joulua. Töissä puolestaan siihen ei ole vielä aikaa. Mutta jos ei ole iltaisin yhtä kiire, kun tässä on viime viikkoina ollut, ehtii hieman hengähtää.

Avuttomuus

Se on kauheaa, kun ei osaa tehdä mitään, kun näkee tapaturman... Oli todella avuton olo, kun tänään kävi jäällä yhteentörmäys. Ei yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onneksi siinä ei ollut yksin, mutta eipä ollut muillakaan varmoja otteita asian kohtaamiseen. Mitä ilmeisimmin onneksi mitään kovin pahaa ei käynyt, mutta jäi ikävä olo.

Pyllylleen menin...

...minä siis, kesken Seinäjoki-luistelun. Olin mukana pääjoukossa vielä, kun matkaa oli noin 16 kierrosta maaliin 20 kilometrin matkalla. Horjahdin, liu'uin kahdella luistimella, yritin korjata tasapainoa, mutta matka painoi jaloissa niin, etten saanut väistämätöntä kaatumista estetyksi naarmuuntuneella kaarrejäällä.

Siinä vaiheessa tuli luovuttajafiilis hetkeksi enkä aikonutkaan yrittää luistella pääjoukkoa enää kiinni. Olin luistellut perässä sillä ajatuksella, että roikun siinä niin kauan kuin hyvältä tuntuu eikä joudu repimään hampaat irveessä. Pari kierrosta meni, että sain vauhdin takaisin päälle. Siinä sitten pääjoukko ehti luistella minut 2 kierroksella kiinni, mutta onneksi löytyi vielä pääjoukosta pudonnut peesi, joka auttoi jaksamaan loppumatkan. Alkuvauhti oli ollut kuitenkin sen verran reipasta, että paransin viikontakaista aikaani yli 3 minuuttia. Tällä kertaa matka taittui aikaan 40,58.

Huomenna varmaan taas selkää kolottaa... vaikka tällä kertaa selkä väsyi myöhemmässä vaiheessa kuin viikko sitten.

Luumumarmeladia tuubista

Leivoin tämän vuoden ensimmäiset joulutortut tänään. Kiitos pyhäntäläisen Maustaja-nimisen firman, leipominen oli entistäkin helpompaa. Ovat keksineet nimittäin pakata luumumarmeladin tuubiin. Tässä on kaksi hyvää asiaa:
1) marmeladin annostelu torttuihin on helpompaa
2) marmeladi säilyy seuraavaankiin vuoteen eikä kuivu avatussa purkissa.

Tuubitettu marmeladi maksoi toki enemmän kuin perinteisesti pakattu, mutta säilyvyyden vuoksi pidän hankintaa kannattavampana. Voisin tästä vähitellen heittää sen viime vuoden purkkimarmeladin jämät menemään...

20 kilometriä pitkäteräisillä

Osallistuinpa sitten lauantaina Kalle Valtosen maratonille. Lajina siis luistelu ja matkana, ei ihan maraton, vaan 20 kilometriä. Minulla ei ollut etukäteen mitään käsitystä, kuinka jaksan luistella 50 kierrosta 400 metrin radalla, koska en muista treeneissäkään koskaan vetäneeni yhtä pitkää matkaa, ainakaan kerralla. Ajattelin ottaa ihan rauhassa ja tunnustella.

Noh, kuten tiedätte, minulla on aika vahva kilpailuvietti. Toisin sanoen, en nyt ihan löysäillen matkaan lähtenyt. Olin aluksi jossain peesissä, mutta kun vauhti tuntui liian hitaalta, luistelin kiinni seuraavan peesin ja taas seuraavan ja välillä vedin letkaa, kunnes kiihdytin vauhtia ja luistelin kiinni jonkin peesin. Yllätyksekseni sain muut naisluistelijat (2 kpl) kiinni kahteen kertaan. Kiinni saadessani jäin heidän peesiinsä roikkumaan muutaman kierroksen ajaksi, kunnes kiihdytin taas vauhtia. Täytyy toki todeta, että kaiken matkaa miesten kärki luisteli minusta ohi kierroskaupalla. Heillä oli kaiken lisäksi pidempi matka luisteltavanaan (30 km).

Selkää alkoi kolottaa jo hyvissä ajoin ennen puoltaväliä ja kolotus sen kun vain lisääntyi matkan edetessä. Välillä toki piti selkää suoritellakin. Viimeiselle kierrokselle jäi aika paljon paukkuja, joten ilmeisesti olisi pitänyt luistella matkalla vähän reippaampaa vauhtia. Aika oli tällä kertaa 44 minuuttia 13 sekuntia. Ei hassummin ensimmäiselle kerralle.

Sunnuntaina kolotti selkää ja yläniskaa. Tänäänkin vielä selkä ja niska ovat vähän jäykät ja jaloista huomaa, että jotain on tullut tehdyksi, mutta enköhän minä tästä toivu... kenties ensi sunnuntaiksi uusimaan suoritusta Seinäjoelle...

Työmatkan "optimointia" 2 ja luminen jumi

Tänään kuulin radiosta aamulla, että Hakamäentien ja Mannerheimin tien risteys oli tavallistakin ruuhkaisempi, kun liikennevalot olivat poissa käytöstä. Päätinpä siis optimoida matkaani kiertämällä Pohjois- ja Etelä-Haagan kautta Metsälän suuntaan. Ilmeisesti muutama muukin autoilija oli niin tehnyt, koska Metsäläntiellä oli aikamoinen ruuhka. Muuten matka sujui suht luonnikkaasti, mutta jälleenkään en ollut vakuuttunut siitä, että "optimointini" oikeasti joudutti matkantekoa.

**

Iltapäivällä olin vaikeuksissa Töölössä, kun kadunvarsien parkkipaikkoja oli lumikinosten vuoksi vielä tavallistakin vähemmän. Lopulta löysin paikan ja juoksin sateessa mäen alas hakemaan parkkilippua ennen kuin pääsin jatkamaan matkaani laulutunnille. Palattuani tunnilta autoni taakse oli parkkeerannut toinen auto sellaiseen kohtaan, johon luulin, ettei enää kukaan voi parkkeerata. Autojen välinen etäisyys oli maksimissaan puoli metriä ja autoni edessä oli lumikinos. Kaivoin siis lapioni jälleen esiin ja lapioin suurimmat lumet tieltä pois.

Kun hyppäsin takaisin autoon, taakse oli tullut jo joku kärkkymään paikkaani. Samaan aikaan edestä tuli autoja, jotka eivät olleet mahtua paikankärkkyjän ohi. Minä puolestani en uskaltanut juuri peruuttaa taaksepäin, etten kilkkaisi takana olleeseen autoon ja toisaalta eteenpäin olisi pitänyt painaa sen verran kaasua, että pelkäsin, että osun vastaantulevaan liikenteeseen, joten jäin odottelemaan, että vastaan tulleet pääsivät jatkamaan matkaansa. Sitten painoin kaasua pyörät käännettynä kadulle päin. Pyörät sutivat. Peruutus ja uusi yritys. Auto sammuu kahdesti ja pieni epätoivo alkaa nousta pintaan.

Sitten huomaan paikkaani kärkkyneestä autosta nousseen miehen, joka viittilöi ilmaistaakseen, että aikoo työntää autoa liikenteeseen. Uusi kaasutus ja auto oli kadun puolella. Morjestin taaksepäin ja vilkuilin peilistä miestä, joka jäi potkiskelemaan lunta paikalta pois. Huomasin, että takaikkunan lasiin jäi hänen kämmenensä jälki. Kämmen lienee saanut vastineeksi kuraa. Mutta hienoa, että on avuliaita kanssa-autoilijoita!

Työmatkan "optimointia"

Ottaen huomioon eilen alkaneen lumisadekelin ja sen, että talvi yleensä yllättää autoilijoiden lisäksi VR:n, päätin tänään mennä töihin bussilla. Tämä oli aivan uusi kokemus minulle enkä ole näin jälkikäteen ollenkaan vakuuttunut, että bussin valinta joudutti matkantekoani juurikaan. Olin olevinani ajoissa Leppävaaran asemalla, mutta a) en ollut löytää oikeita laitureita (jotka muuten sijaitsivat keskenään täysin eri suunnilla) b) myöhästyin busseista, joihin olin tähdännyt, tai olin katsonut väärin tai väärää aikataulua.

No, oli miten oli, bussilla numero 5 pääsin riittävän lähelle työpaikkaani, mutta oletan, että junalla olisin ollut perillä samaan aikaan, koska Keran aseman suunnalta tuli vastaan iso lauma ihmisiä, kun kävelin bussipysäkiltä töihin.

Illalla sitten kaivelin autoni lumen peitosta päästäkseni Ogeliin. Viime talvena lahjaksi saamani, toistaiseksi toimettomana ollut, lumilapionikin pääsi vihdoin töihin, kun autolle piti hieman raivata tietä, että pääsi parkkipaikalta liikenteeseen...

Sekakielisyyshupia..

Kuulin viime viikolla paikallisjunassa seuraavan puolikkaan puhelinkeskustelusta, jonka junassa ollut osapuoli oli teinityttö:
- Jaa, det är talles vielä... ja, jag håkade... ja, det är talles viä.... Jag ska till Sello palauttaa nää hupparit ja kirjastoo... kanske hitta nån bok... joo, ja sit ska jag gå till himaa...

(toim. huom. en ole varma håka-verbin kirjoitusasusta på svenska)

Kyllä tuossa kaverini äidin takavuosien lausahdus (joskin tahaton): "Jos sattuis niin, att där skulle vara en kö" kalpeni...:)

Taivallusta tuiskussa

Palasimme tänään Orivedeltä pääkaupunkiseudulle. Matkaan varasimme hieman tavallista enemmän aikaa, koska luvastta oli lumisadetta. Emme kuitenkaan kuvitelleetkaan päätyvämme niin pahaan tuiskusäähän. Matka taittui moottoritielläkin noin 50 kilometrin tuntinopeudella ja kesti kaikkiaan melkein neljä tuntia, kun tavallisesti reilu kaksi tuntia riittää. Välillä näkyvyys oli olematon, tosin sanoen oli mahdotonta nähdä, missä tie kulki, kun tuuli nostatti pöllyävää lunta ilmaan. Onneksi en ollut itse ratissa...

Loppuviikosta on luvattu kuitenkin lämmintä. Näinköhän lumi jää lyhytaikaiseksi iloksi? Niin mielelläni haluaisin lumen jäävän pysyväksi. Vaikka näin lumipyrypäivänä ajokelin kurjuus ärsyttää, lumi on kuitenkin pääasiassa positiivinen juttu. Se tuo valoisuutta synkkään syksyyn ja talveen.

Taskumatti

Enpä olisi ikinä uskonut, että minusta, entisestä absolutistista, tulee joskus taskumatin omistaja. Niinpä kuitenkin kävi eilen. Osallistuimme ensimmäistä kertaa TKY:n vuosijuhlaan, kun siihen oli kenties viimeinen mahdollisuus. Ensi vuonna kun TKK sulautuu yhteen TAiKin ja HKKK:n kanssa Aalto-yliopistoksi ja samassa kenties ylioppilaskunnat.

Jokainen juhlaan osallistunut sai taskumatin, jonka pinnassa oli juhlista kertovan tekstin lisäksi hieman teekkarihuumoria à la Äpy ja Julkku.

Dipoli oli tupaten täynnä, kun liki 900 ihmistä osallistui iltapukujuhlaan. Juhlissa oli kiva päästä taas teekkaritunnelmaan. Paljon vanhoja elementtejä, mutta aina jotain uutta ja yllättävääkin. Kerrankin vuosijuhlissa oli myös riittävän lämmin. Aiemmin olen aina palellut iltapuvussa. Hieman kyllä kävi sääliksi frakkiin pukeutuneita miehiä...

Syysflunssa nro 2

Enpä olisi uskonut, että sairastan tänä syksynä vielä toisenkin flunssan. Edellisestähän on aikaa vasta reilu kuukausi. Niin vain kävi, että kun tarpeeksi monta kertaa kastelee itsensä saman viikon sisään, tässä tapauksessa kolmena peräkkäisenä päivänä, niin kyllähän siitä flunssa seuraa. Tämänkertainen tapaus alkoi hiipivällä kurkkukivulla loppuviikosta. Nyt on käynnissä räkävaihe. Saatan hyvässä lykyssä olla laulutuntikuntoinen keskiviikkona, kun kurkkuun ei juurikaan satu enää. Aikamoisella nasaalilla sitä kyllä sitten tulee lauletuksi... Influessarokotetta en voi huomenna mennä ottamaan, kun se olisi työpaikalla tarjolla. Pitänee varata jokin erillinen aika.

Epäonninen juoksulenkki

Töissä oli hieman raskas päivä henkisesti. Mutta eipä hätää: terapiaa oli tiedossa illalla. Jo etukäteen olin päättänyt käydä laulutunnilla (kuten melkein aina keskiviikkoisin) ja lenkillä.

Laulutunti tekikin hyvää ja hyvällä säkällä suojasin hengitysteitäni infektioilta ja nostin ainakin laulamisen ajaksi kehoni immuniteettitasoa sekä tunsin itseni myönteisemmäksi laulaessani. Yliopisto-lehdessä (Ollikainen, T.: Perityt sävelet, Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedelehti, 24.10.2008, numero 10/2008, ss. 24-28) kerrotaan laulamisella olevan tällaisia vaikutuksia.

Lenkissä puolestaan meni niin moni asia pieleen, etten tiedä, oliko se terapiaa vai ärsyyntymistä lisäävää toimintaa.

(1) Ensinnäkin päädyin lenkille yksin, vaikka olin kaavaillut yhteislenkkiä 1-2 tutun kanssa. (2) Toisekseen tajusin Leppävaaran urheilupuistossa, että olin unohtanut vaivalla lataamani (latausaika 15 h) akut FRWD:stä. Ei siis datan talletusta. (3) Kuntorata oli pimeä. Harmittelin, että olin jättänyt otsalampun takin taskusta kotiin. (Lamppu oli ollut maanantaina mukana, kun juoksin Perkkaalla, jossa myöskin valot ovat pois päältä). Juoksin ainakin alkumatkan tavallista vauhdikkaammin, kun pimeys ei houkuttanut. Toisaalta tunnen kuntoradan jo kuin omat taskuni, ettei pieni pimeys nii-in paljon haitannut. (4) Alkoi sataa kaatamalla ja kastuin läpimäräksi. Kastumisesta ja pimeydestä johtuen lenkki jäi aiottua lyhyemmäksi. Eilen lenkki jäi kokonaan väliin sään takia. Tämä ei saanut kokonaan toistua.

No, olipahan hetken muuta ajateltavaa kuin työasiat ja sai raitista ilmaa. Mitään muuta erityisen hyvää lenkissä ei ollut.

Sateenvarjo kullan kallis

Kun vihdoin pääsin tänään kotiin iltayhdeksän jälkeen ja olisin halunnut kiireesti päästä lämpimään suihkuun lämmittelemään sadesäällä kastuneita jalkojani, tajusin unohtaneeni sateenvarjoni bussiin. Mietin hetken, voisiko asiasta soittaa jonnekin YTV:n löytötavaratoimistoon, kunnes raksutti: bussin päättäri on Leppävaaran asemalla ja saattaisin ehtiä saamaan bussin kiinni siellä. Lähdin juoksujalkaa autolle ja kaahasin asemalle. Jatkoin juosten matkaani ja löysin kuin löysinkin bussin tauolta. Onneksi kuski istui autossa eikä ollut lähtenyt minnekään.

Kuski katsoi kummissaan, kun kysyin ensin, oliko hän juuri hetki sitten tullut kaupungin suunnasta. Hän taisi ymmärtää asian jyvän vasta sitten, kun sanoin, että taisin unohtaa sateenvarjoni bussiin.
- Joo, tämä? hän sanoi ja nosti sateenvarjoni vierestään esiin.

Kiitin ja poistuin tyytyväisenä. Mietin palatessani, oliko vaiva 5 euron sateenvarjon arvoista, mutta päädyin siihen, että oli, koska huomennakin saattaa sataa ja tuo on ainoa helposti mukana kulkeva sateenvarjoni (lue: riittävän pieni kokoontaitettuna).

Lontoo hämmensi

Vietin Lontoossa noin neljä päivää, ensin työreissussa, sitten turistina. Kaupunki oli erilainen kuin mikään toinen, jossa olen tähän mennessä käynyt. Tosin en ole noin isossa kaupungissa ennen käynytkään (Berliini ei taida pärjätä?). Eniten kuitenkin hämmensi ehdottomasti vasemmanpuoleinen liikenne. Vaikka suojateiden eteen oli kiltisti maalattu ohjeet, kumpaan suuntaan olisi syytä katsoa. Siitä huolimatta oli vaikea hahmottaa, mistä suunnasta autoja tuli tai kääntyi.

Olipa Lontoon liikenteessä muutakin hämmentävää:



Tosin ilmeisesti hevosten liikennevalot olivat tarpeen Buckinghamin palatsin lähettyvillä:

Ja täytyihän näitä karvalakkivartijoitakin käydä katsomassa:


Ja maailman meridiaanillakin tuli vierailtua:

Minulle selvisi vasta perillä, että tämä silta ei olekaan se, josta lastenlaulussa lauletaan "sortuu taas, sortuu taas", vaan on Tower Bridge. Seilatessani Greenwichistä takaisin kaupunkiin kävi ilmi, ettei London Bridgekään ole se kuuluisa silta, vaan se on siirretty USA:han.


Paluumatkalla lentokoneessa istuin hieltä haisevan vanhemman herrasmiehen vieressä. Tämä mies istui leveästi ja kyynärpää oli minun puolellani. Tulin tönineeksi monta kertaa, kun venkoilin omalle kädelleni tilaa. Mietin, että olipa kovin erään julkisuuden henkilön näköinen. Tarkistin tänään netistä, että se oli kuin olikin hän, joksi häntä luulin. Tähän päädyin löydettyäni kuvan hänen vaimostaan. Vaimo istui käytävän toisella puolen. Jos olisin tiennyt tilanteen aiemmin kuin vasta koneesta poistuessamme, jolloin kuulin heidän päivittelevän ei-vierekkäisiä paikkoja, olisin kernaasti vaihtanut istumapaikkaa tämän vaimon kanssa, sen verran tuskallinen matka oli...

Pyöräilijä huomataan

- Kato, Ranskan ympäriajo, tuumi spurgu puistonpenkillä, kun ajoin pyörällä ohi Pohjois-Leppävaarassa.

Olin matkalla Akilles Cupin syyssrpinttiin enkä mielestäni näyttänyt yhtään kilpapyöräilijältä. Pipokin pilkotti kypärän alta.

Aina toisinaan sitä vain herättää huomiota pyöräillessään. Eräänä toisena kertana kesälomalla, kun pyöräilin Pohjois-Tapiolassa vastaasi tuli kävellen jokin koululaisryhmä, naisopettaja etunenässä. Opettaja huuteli porukalle, että "varokaas vähän". Kun porukan viimeiset pari tyttöä tulivat vastaani, toinen heistä tuumi:
- Mäkin haluun pyörän... Lainaa!

Kurkin hämmentyneenä olkani yli ja jatkoin matkaani.

Kolme vuotta

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun diplomityöni hyväksyttiin ja valmistuin. Ja kappas, avasin sattumalta dippatyö-PDF:ni tänään pitkästä aikaan. Ei suinkaan tämän päivän kunniaksi, vaan tarpeen vuoksi. Hassua. Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi yhteensattumaa.

PS. Dippatyö näytti nyt paljon pätevämmältä kuin olen ajatellut sen olevan...;)

Näin pummitaan iltapäivälehti

- Hei! Teiltä jäi toi toinen lehti! huusi kassaneiti miehen perään.
- Joo, taisin vahingossa ottaa kaksi, tuumi mies ja palasi siirtämään lehteä lähemmäs kassaneitiä.
- Siitä on maksukin otettu, sanoi hämmentyneen näköinen kassaneiti.
- Joo, mutten mä taida sitä silti ottaa, sanoi mies ja lähti pois.
- Saanks mä sit ottaa sen, kun se on kerran maksettu? pamautin, kun olin juuri saanut ostokseni maksetuksi.
- Kyllä varmaan... sanoi kassaneiti ja siirsi lehden minun ostosteni viereen oudoksuva hymy kasvoillaan.

Näin siis voi joskus onnistua pummimaan iltapäivälehden...

Jotostelemassa

Pelkäsin syysflunssan vaarantavan osallistumiseni Espoon Akilleksen Akilles Cupin jotososakilpailuun. Jotos on normaalia pidempi suunnistuskisa. Toisinaan kisa on toteutettu siirtymätaipalein tai kartan vaihdolla. Tällä kertaa suunnistus oli normaali, mutta vähän pidempi suunnistus.

Torstaina pystyin pitämään nuorille luistelijoille treenin ja juoksemaan heidän kanssaan ongelmitta, joten ajattelin, että voin lähteä jotostelemaan. Päätin kuitenkin ottaa rauhassa. Se oli ihan hyvä päätös. En joutunut matkalla yskimään juurikaan ja jaksoinkin olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikkeivät voimat ihan olleetkaan normaalilla tasolla. Alkumatka sujui ihan hyvin ensimmäistä rastiväliä lukuun ottamatta, kiitos rauhallisen tahdin. Perhoslenkeillä sitten tuli selviä mokia ja muutamaa rastia tuli etsittyä hyvä tovi.

Hieman huoletti sekin, mahtaako kylmä yllättää, kun pari sadekuuroa kasteli läpimäräksi ja kerran kahlasin suolla sääriä myöden vedessä. Kun kuitenkin jaksoi liikkua koko ajan, ei ehtinyt kylmettyä. Illalla kyllä yskitti merkittävästi enemmän kuin aiempina päivinä.

Matkalla ehdin käydä samaisen koiranomistajan kanssa kaksi erillistä keskustelua:
- Älä säikähdä, jos tuolta tulee koira, se on täysin harmiton.
- Mä kyllä pelkään vähän koiria.
- Mitä?
- Että mä kyllä pelkään koiria.
- Aijaa, mutta tää ei tee mitään, se on vaan utelias, kun ei olla sienimettällä yleensä totuttu näkemään juoksevia ihmisiä.

Myöhemmin toisaalla:

- Me löydettiin lyhyempi reitti.
- Juu, mutta kisassa ei sovi oikoa, vaan pitää kiertää sieltä, miten reitti on merkitty.
- Juu, teillehän se siksakki on tosi tärkeetä...

Yhden suunnistajan kanssa kävin eräällä rastilla puolestaan seuraavan keskustelun:
- Meneekö hyvin?
- No ei todellakaan.
- Tarviitko apua?
- No een, just löysin ton rastin, ei tässä mitään...
- Perhoslenkillä olet?
- Joo.
- Otat vaan tarkasti noi isot polut. Itekkin oon välillä ollu väärällä mäellä.

No, tulihan sitä tuota yhdeksän kilometrin lenkillä viivyttyä melkein 3 tuntia (FRWD:n mukaan 11,9 km tuli kierretyksi) ja urheilujuoma juomarepusta tuli tarpeeseen. Reppu toimi ihan hyvin, vaikka urheiluliikkeen myyjä oli sitä mieltä, ettei se sovellu juoksukäyttöön...

Voihan mango!

Mennessäni kauppaan ajattelin ostaa nuhaiselle itselleni vähän hedelmiä syötäväksi. Huomioni kiinnittyi mangon kilohintaan: 1,90. Ajattelin, että voisihan moista hedelmää kokeilla. Otin yhden mangon ja punnitsin sen. Huomasin punnitessani, että vaaka antoi eri kilohinnan (2,79). Huomasin lähellä olevan myyjän juttelemassa toisen nuoren naisen kanssa ja kun juttu ei näyttänyt miltää myyjän työhön liittyvältä, menin keskeyttämään ja kysymään asiasta.

- Anteeksi, tuolla luki mangon kilohinnaksi 1,90, mutta vaaka antoi eri hinnan.

Myyjä katsoi silmät pyöreänä, jolloin keskustelukumppani tuumasi:
- Hyvä ilme...

Sitten naiset keskustelivat keskenään, mitä tehdä. Selvästi tuo toinenkin oli myyjä, vaikkei ollut myyjän vaatteissa. Siiviileissä esiintynyt myyjä tiesi, ketä pitää pyytää paikalle ja toisaalta hän sanoi soittavansa jollekulle. Minulle ei kerrottu sen tarkemmin, miten homma etenee. Jäin palloilemaan hedelmäosastolle mango kädessä, kun toinen myyjistä meni varastoon ja toinen kulki ympyrää luuri korvalla.

Lopulta varastoon mennyt myyjä tuli takaisin toisen myyjän kanssa. Sen sijaan, että tämä myyjä olisi säätänyt vaakaan oikean kilohinnan, hän repäili "Väärät etiketit tähän" -paperin vaa'an vierestä ja alkoi laskutoimituksen. Hän nappasi mangon kädestäni vaa'alle, vilkuili kilohintalappua ja katsoi, mitä vaa'assa oleva kilohinta oli, kännykkä toisessa kädessään. Ilmeisesti tämä myyjä kännykällään laski, mitä on 0,36*1,90. Lopulta hän kirjoitti summan paperiin ja pari muuta koodia ja ojensi paperin minulle.
- Noin, se on 0,68 senttiä, hän sanoi, vaikka paperissa luki aivan oikein 0,68 €.
- Ja tämä paperi kelpaa kassalla.
- Joo.
- Kiitos, sanoin ja jatkoin ostosten keräämistä koriin.

Ilmeisesti näin menetteleminen oli helpompaa kuin vaa'an kilohintoihin koskeminen. Mitenköhän muiden mangoja ostavien asiakkaiden käy?

***

Kun tulin kassalle, edessäni olevalla asiakkaalla oli vain yksi ostos: Valion Juhlatuutti. Tuutti puristui Seuraava asiakas -palikoiden väliin ja asiakas nosti lopulta tuuttinsa kassapojalle. Kun tuli minun vuoroni aloin heti selittää mangoa ja sen mukana tulevaa paperia. Poika oli hämillään, suki pientä leukapartaansa ja yritti näpytellä jotain kassaan. Lopulta hän pahoitteli ja sanoi, että kestää hetken ja tarttui luuriin. Hän soitti jonnekin ja yritti selittää jotain mangosta ja paperista, mutta selityksestä ei tullut oikein mitään. Hän lopetti puhelun ja sanoi, että joku tulee kohta ja jäi seisomaan ja odottamaan.

Kysyin eikö hän voisi laittaa muita tavaroitani menemään kassakoneen läpi odotellessa ja niinpä hän ehtikin pari tavaraa siirtää hihnalta eteenpäin ennen kuin vanhempi myyjä tuli paikalle. Poika pyysi minua selittämään itse tilanteen. Vanhempi nainen selitti pojalle, mitä tehdä ja hymyili minulle maireasti ja suurin piirtein kiitteli, että maltoin odottaa.

Kun kassatoimenpide oli normaalisti ohi, päätin tarkistaa kuitin, koska epäilytti, että poikaparka oli mennyt ihan sekaisin yhden vaivaisen mangon takia. Kuitissa näkyikin Juhlatuutti ennen minun ostoksiani. Palasin kysymään pojalta, että jäikö tämä edellisen asiakkaan ostos minunkin maksettavakseni.

Taas tarttui poika luuriin ja pian paikalle saapui eri myyjä selvittämään asiaa. Hän oli vähän kiusaantuneen ja epäluuloisen oloinen. Hän vilkuili minun ostoksiini, joita en ollut ehtinyt vielä pakata ja kysyi, onko tuutista saatu rahat. Minä siihen, että kyllä se edellinen asiakas maksoi. Tähän tyytyneenä tämä naismyyjä täytti lapun ja pyysi minun allekirjoitukseni ja varmisti, että minulle oli ok, että sain rahat takaisin käteisellä, vaikka olin ostanut kortilla.

Sääliksi kävi sitä myyjäpoikaa. Tuntui selvästi olevan uusi hommassaan. Ja toisaalta harmittelin, että pidättelin perässä tulevia asiakkaita yhden mangon takia...:D Olisi pitänyt ehkä luovuttaa ja heviosastolla.

Apua: YTV stalkkaa!

Sain eilen kotiini kirjeen YTV:ltä. Siinä kerrottiin, että minut on valittu liikennetutkimukseen satunnaisotoksella edustamaan pääkaupunkiseudulla autolla liikkuvaa väestöä. No, ei tässä vielä mitään, mutta kun luin eteenpäin selvisi, miten olin päätynyt mukaan tutkimukseen. Olin ohittanut jonkin ennalta valituista tutkimuspisteistä tutkimuspäivänä ja sitten seurasivat faktat:

Ajoneuvon rekisterinumero: [autoni rekisterinumero]
Tutkimuspäivä ja kellonaika: tiistai, 02.09.2008, 20:53
Tutkimuspiste ja -suunta: Länsiväylä Espoon suuntaan (Lauttasaaren kohdalla)

Melkein pelottavaa, että ovat keränneet noin tarkkaa tietoa liikkumisestani ja halusivat minun kertovan vielä tarkemmin, mistä olin tulossa ja minne menossa. Oikein kunnon urkkimista. Tarkemmin ajateltuani muistin, että Länkkärin varressa oli tuona kyseisenä päivänä kyltti, jossa ilmoitettiin, että autot kuvataan tutkimustarkoitukseen, mutta:
a) en olisi voinut kääntyä takaisin, koska olin moottoritiellä
b) en uskonut, että perästä kuuluisi.

Vaikka tämä tapaus olikin suorastaan pelottavaa, olin myös vaikuttunut, mihin nykyteknologialla pystytään ja miten sitä keksitään käyttää.

Vastasin tutkimukseen.

Tutkimuksessa ei oltu kiinnostuneita siitä, käytänkö ja miten usein julkisia kulkuvälineitä tai miten usein ajan tiistaisin Länsiväylää Lauttasaaren kohdalla kello 21 kieppeillä kohti Espoota. Kysyivät vain tuosta yhdestä ainoasta kerrasta. Olisipa mielenkiintoista saada lukeakseen tutkimusasetelma ja tulokset.

Taas paloi

Tuntuu, että tulipaloja on naapurustossa tasaisin väliajoin. Kaikki alkoi vuosi sitten elokuussa. Tosin sen tapauksen taustalta paljastui paljon karmaisevia yksityiskohtia ja pelkkä tulipalo oli pientä siihen nähden, mitä oli tapahtunut ennen kuin asunto (vastaava, jossa itse asuin silloin) oli sytytetty tuleen.

Kun olin muuttanut Perkkaalle, vähän matkan päässä paloi asunto. Ja eilen jälleen taas, nyt lähempänä. Aamulla kuulin, että hälytysajoneuvo kääntyi Majurinkadulle ja kuikuilin ikkunasta, että se kääntyi seuraavalle poikkikadulle. Kun kävelin parkkipaikalle, näin paloauton kahden talon välissä. Onneksi tuossa ei ilmeisesti käynyt sen pahemmin ihmisille.

Pohkeet jökissä

Kävin maanantaina Helsingin Suunnistajien Iltarasteilla. Koska rastit oli tällä kertaa piilotettu Pirkkolan maastoihin, tiesin jo etukäteen, että melkoinen puistosuunnistus oli tiedossa. Harmitti kyllä, että pitkiä pätkiä joutui juoksemaan asfaltillakin. Lisäksi, koska rastit olivat helpoilla paikoilla, tuli juostua reippaampaa vauhtia, kun karttaa ei tarvinnut niin tarkkaan syyniä. Tästä seurasivat kivikovat ja kipeät pohkeet suunnilleen akillesjänteen kiinnityskohdan tietämiltä. Kovettumisen huomasi tiistaina ja tänään vielä paremmin.

Pohkeittein jökittyminen kovalla alustalla juostun reippaan juoksun jälkeen on tuttu ilmiö minulle jo vuosien ajalta. Näin on käynyt myös esimerkiksi 3000 metrin ratajuoksun jälkeen.

Tietääkö joku, johtuuko tämmöinen jostain juoksutekniikkavirheestä vai mistä?

Vuosipäivä

Eilen oli nilkkavammani vuosipäivä. Ja eilen käytin kunnon korkkareita toisen kerran vuoteen. Vamman jälkeen alkuaikoina pienikin korko kengässä teki kipeää. Jalalla ei sietänyt kävellä siten, että paino oli päkiällä. Lisäksi korkokengillä lienee suurempi riski loukata jalka uudestaan.

Nilkka ei ole vieläkään kuin ennen. Se on jäykkä ja äkkipikaiset juoksupyrähdykset saattavat tehdä kipeää, jos ei ole lämmitellyt, enkä pääse vieläkään ilman tukea kunnolla kyykkyyn. Normaalia elämää jalka ei kuitenkaan enää oikeastaan haittaa. En uskonut, kun joku sanoi minulle vuosi sitten syyskuussa, että nilkka voisi vaivata vielä vuoden jälkeen vammasta. Nyt uskon.

Silmien avaus

- Tässäkö saa itkeä? kysyi seniori-ikään ehtinyt nainen, levitti kätensä ja alkoi huutaa kuin itkisi.

Olin juuri selvittänyt yhden hylkäysasian itkumuurilla, kun tämä tapahtui. Luulin, että naisellakin oli ollut jotain epäselvää leimojen kanssa ja olin kysymässä hylkyprintterin vieressä olevilta, puuttuuko minulta jokin tuloste, kun kilpailun valvoja totesi, että "no panic, se oli vain huumoria".

Muutamia muitakin tilanteita Uudenmaan yösuunnistuksen alumestaruuskilpailuiden toimistossa oli, jolloin pelkäsin, että oikeat ongelmat alkavat. Mutta mitään fataalia ei tapahtunut. Onneksi. Saimme tulospalvelun toimimaan kunnialla eikä valmisteluun käyttämäni aika mennyt hukkaan. Pientä prosessin hiomista olisi ollut palkintojenjakojen järjestämisessä, mutta enpä ollut tullut ajatelleeksi sitä etukäteen ollenkaan. (Kuka tekee ja mitä ja kenelle palkintojenjakoon menevät listat annetaan ja miten kirjanpito pidetään ajan tasalla toimistossa...)

Täytyy kyllä todeta, että tulospalveluvastaavan homma avasi vielä ennestään silmiä sille, mitä kaikkea ja kuinka paljon aikaa urheilukilpailuiden järjestely vaatii. Suunnistuksessa erityisesti tuntuu olevan todella monta muuttujaa, jotka pitää muistaa ottaa huomioon. (Tosin luistelu- ja yleisurheilukilpailuiden järjestelyssä en ole ollut yhtä vastuullisessa tehtävässä, joten vertailukohta ei ole sama.) Olisi pitänyt osata olla kiitollisempi kilpailumahdollisuuksista silloin, kun itse vielä oli aktiiviurheilija ja miksei vielä näin kuntoilijanakin.

Järjestely vei aikaa myös omalta liikuntaharrastukselta. Lomalla tuli lorvittua muutenkin vain, mutta mitä lähemmäs AM-yö tuli, sitä enemmän oli tekemistä eikä ehtinyt oikein edes harkita edes lenkillelähtöä, kun työt ja musiikkiopinnotkin alkoivat... Eilen sitten, päivä kisan jälkeen, kävin lenkillä ja tänään sen huomasi kipeistä reisistä. :|

Back to school

Aloitin tänään laulu- ja musiikin teoriaopinnot Helsingin konservatoriossa. Erityisesti teoriatunnilla tuntui, että oli tehnyt paluun koulunpenkille. Lisäksi minulta puuttui oleellisia välineitä: nuottiviivastovihko ja kunnon muistiinpanovälineet. Kuulemma aina pitää käyttää lyijykynää. Onneksi kalenterissani oli kiinni lyijytäytekynä, joten selvisin sillä tällä kertaa. Sitä tarvittiin laulutunnillakin, kun opettaja kysyi: "Missä on sun laulutuntikynä?"

Pitää huomenna käydä varustamassa itseään vähän paremmin. Kotoakaan ei nimittäin juuri löydy lyijykyniä, kun olen sellaisia enemmän käyttänyt viimeksi lukiossa... No, toki TKK:n tenteissä ja matematiikan laskareita tehdessä kului hiiltä lyijykynissä. Missäköhän on penaalini...? Sellaista kuitenkin kuskasin matkassani vielä TKK:lla. Mutta hyvänen aika, valmistumisesta tulee kuluneeksi kohta 3 vuotta! Kyllähän siinä ajassa ehtii penaalin ja pari kynää hukata.

Kornein ja ihanin?

Kävimme katsomassa Mamma Mia! -elokuvan. Kaverini oli luonnehtinut elokuvaa korneimmaksi ja ihanimmaksi näkemäkseen elokuvaksi. Voin yhtyä ainakin kohtaan kornein. Tosin olihan se musiikki toki ihanaa.

Oikeastaan elokuva oli juuri sellainen, mitä voi kuvitella syntyvän, kun laitetaan kaikki parhaat Abba-hitit yhteen ja rakennetaan sen ympärille elokuva. Oletan, että tarina sopii paremmin näyttämölle sovitettuna kuin elokuvana. Hupsu ja huvittava ovat myös adjektiiveja, jotka tulevat mieleen, kun elokuvaa miettii. Sopii ehdottomasti Abba-faneille, mutta muille en välttämättä suosittele.

Makupaloja Norjasta

Kävin lyhyellä visiitillä kaverini luona Stavangerissa. Säät suosivat turisteilua suurimman osan ajasta, joten vierailu eräällä isoimmista paikallisista nähtävyyksistä sujui kahtena päivänä auringon paistaessa. Onneksi niin, koska muuten kivikkoinen nousu Preikestolenille olisi voinut olla kohtalokasta nilkalleni. Nytkin jo piti varoa, etteivät jalat kovasti vääntyneet. Alas päästyämme näin erään naisen nilkka sidottuna ontumassa...

Alhaalta Lysevuonolta Preikestolen näyttää pieneltä.



Mutta ylhäältä 600 metriä meren yläpuolella...



... ei niin ollenkaan pieneltä.



Katso kävelyreittimme Google Mapsista.

Oppirahat

Kai se on niin, että jokaisesta lukkopoljin-kenkä-yhdistelmästä pitää maksaa oppirahat. Toisin sanoen kaatua pyörällä, kun ei saa kenkää irti polkimesta. Tämä kävi maantiepyörän kanssa useita vuosia sitten ja tänään hybridipyöräni kanssa, jota varten ostin pyöräilykengät vasta vähän aikaa sitten. Kilometrejä kenkien kanssa ei ole vielä kummoisesti kertynyt.

Onneksi ei käynyt pahemmin. Polveen tuli pintanaarmuja (aivan kuin suunnistuksessa kärsineet kesäsääreni eivät olisi jo riittävän koreat ilmankin). Huolestuneempi olen pyöräni takavaihtajasta, joka sai kaatumisessa tällin. Vaihteet eivät meinanneet pysyä kaatumisen jälkeen. Pyöräilykohteessani sain onneksi ensiapua vaihtajan säätämiseen ja 15 kilometrin kotimatka sujui vaihtajan kanssa jo hieman helpommin. Ja varovaisuusaste oli noussut huimasti. Pidin varani ennen jokaista punaista valoa ja otin jalan irti polkimesta hyvissä ajoin.

Voiko nilkkavammoihin tottua?

Kaksi miestä rynnisti rinteestä polulle, jossa juoksin. Perästäni kuului:
- Voi v**tu!
- Onko sulla teipissä?
- On, mutta se on tietysti jo niin löystynyt, tuumi toinen tyynenä.

Samassa miehet juoksivat ohitseni.
- Vähän rusahti. Voi olla, että on huomenna turvoksissa... tai sitten ei.

Kovin välinpitämättömältä kuulosti viimeinenkin lausahdus. Eikä jalka kovasti voinut sattua, koska juoksu jatkui. Jäin vain miettimään, että voiko nilkkavammoihin tottua, jos ne toistuvat usein? Itse toivon, että nilkkani vamma ei uusi, kun ei ole edellisestäkään täysin toipunut. Märässä suunnistusmetsässä tämä vaikutti jälleen hieman etenemiseen C-radalla.

Rikoo on riskillä ruma?

"Rikoo on riskillä ruma", sanoi kaverini minulle yleisurheilun viikkokilpailuissa vuosia vuosia sitten, ehkä 80- ja 90-lukujen taitteessa, kun näki ensimmäistä kertaa päälläni punaiset juoksutrikooni. Itsekin tunsin trikoissa oloni sen verran alastomaksi, että halusin vetää trikoiden päälle lyhytlahkeiset urheilushortsit.

Tämä tuli mieleeni, kun olin päättänyt yhdistää kaupassa käymisen ja juoksulenkin. Lähikaupasta, joka on tässä tapauksessa Sellon Prisma, piti hakea unohtunut ostos ennen sulkemisaikaa. Ajattelematta loppuun asti vedin kotona päälleni mustat juoksutrikooni, jotka eivät kastu heti vesisateessakaan läpi asti. Olinhan menossa sateella juoksemaan.

Noustessani Sellon autohallista kauppojen tasolle, tuntui, että kaikki katsovat. En ihmettele. Punainen tuulitakkini, joka on samaa kuosia kuin ensimmäinen luistelupukuni ja muuten 14 vuotta vanha(!), sekä juoksutrikoovarustukseni oli varmasti huomiota herättävä yhdistelmä. Vedin lippalakin syvälle silmilleni ja yritin toimia nopeasti. Kauppaan sisään, täsmäisku hyllyjen väliin ja äkkiä kassan kautta pihalle. Mutta. Tietysti matkalle sattui yksi tuttavapariskunta, onneksi olivat urheilijoita, joten ehkä ymmärsivät, ja hidas kassa. Kaupassa käynti tuntui piinalliselta.

Tampereella minulla oli tapana käydä iltarastien jälkeen kaupassa suunnistusvermeissä. Useimmiten päälläni olivat kuraiset suunnistushousut ja joku kulunut T-paita. Siellä tällaisessa asussa esiintyminen ei juuri itseä häirinnyt, koska oli aika pieni todennäköisyys törmätä tuttuihin esimerkiksi Lielahden S-marketissa. Mutta täällä lähikauppa-Prismassa tuttuihin saattaa törmätä helpommin ja vaikkei tuttuihin törmäisikään, silti tuntuu, että kynnys mennä kauppaan minkänäköisenä tahansa on täällä Espoossa suurempi. Miksiköhän näin?

Iltarastien suosio yllätti

Autossani tuoksui multainen metsämaa, kun lähdin tiistaina töistä. Auto oli toiminut iltarastivarusteiden säilytystilana sunnuntaista lähtien. Sylvesterin mitat riittivät juuri ja juuri lähtö- ja maalipuomin, pöydän, tuolin, maalivaatteiden, opasteidein ja kahden muovilaatikollisen kuljettamiseen. Olin ajoissa pystyttämässä opasteita kisapaikalle Espoon keskukseen, mutta huomasin, että yksi mukaan poimimani nuolikyltti osoittikin väärään suuntaan. Se jäi käyttämättä.

Kilpailunvalvoja ja ratamestarin sijainen olivat jo paikalla, kun minä kilpailunjohtajana pääsin viimein perille. Teoriassa meillä oli hyvin aikaa tehdä alkuvalmistelut. Olimmehan paikalla tuntia ennen kuin karttojen myynti on ilmoitettu alkavaksi. Innokkaimmat kuntorasteilijat tulivat kuitenkin paikalle hyvissä ajoin ennen kello 16.30:tä eli yli puoli tuntia ajoissa. Tässä vaiheessa asioiden järjestely oli vielä pahasti kesken eikä tulospalvelua ollut paikalla. Päätin, ettei karttoja myydä ennen kuin tulosvastaavat ovat saapuneet. Tulosvastaavat olivat paikalla tasan 16.30 ja siitä alkoi karttojenmyyntiruljanssi, kun tulijoita oli jo jonoksi asti.

Karttoja myytiin kello 19:ään asti. Koko sinä aikana suunnistajia tuli tasaiseen tahtiin. Harvenemista tapahtui vasta hieman ennen kello 19:ää. Kaksi ja puoli tuntia istuin ja myin karttoja. Kerran ehdin astua ulos autosta ja venytellä käsiäni. Viimeiset puoli tuntia kierrätimme karttoja, koska emme olleet osanneet varautua niin suureen suosioon. Kun kartat loppuivat, niitä pyrittiin ostamaan takaisin metsästä palaavilta. Loppujen lopuksi onneksi kaikki halukkaat pääsivät metsään.

Maalin sulkemisajaksi on ilmoitettu kello 20.30. Käytännössä viimeiset suunnistajat palasivat metsästä vasta kello 21. Onneksi heillä oli kännykkä mukanaan ja liikkuivat yhdessä, niin onnistuin saamaan heidät kiinni ja tarkistamaan tilanteen. Eräässä toisessakin tapauksessa soitin suunnistajan perään, koska hänen kilpailukorttinsa oli vielä metsässä olevien pinossa. Hän oli kuitenkin jo hyvän aikaa aikaisemmin lähtenyt paikalta. Sanoi kyllä ilmoittaneensa paluustaan, mutta jostain syystä tätä ei ollut huomattu.

Kun pääsin vihdoin kotiin, olin aivan poikki. Karttaruljanssin pyörittäminen oli syönyt kaiken energian. Osittain tämä johtui siitäkin, että en suunnitelmistani poiketen ehtinyt syödä eväitäni kartan myynnin lomassa (paitsi puolikkaan banaanin hieman ennen klo 19:ää). Porskutin siis puolilta päivin syömäni lounaan voimalla aina kello 19 asti. Jännää oli huomata, että iltarastien järjestämisen jälkeen olo oli melkein yhtä raukea kuin sen jälkeen, kun itse on ollut metsässä juoksemassa.

Maksimia metsästämässä

Jotta saisin täyden hyödyn irti FRWD-laitteestani, tarvitsen tiedon maksimisykkeestäni. Siitä on vuosia, kun kävin testauttamassa sykkeeni Varalan urheiluopistolla. Nyt yritin selvittää maksimisykettäni kotikonstein. Verryttelin noin puolen tunnin hölkällä. Venyttelin. Ja sitten juoksin 800 metriä rennon kovaa. Pidin 2 minuutin ja 15 sekunnin palautuksen ja juoksin toisen kerran 800 metriä rennon kovaa.

Tuntui, etten olisi enempää jaksanut. Ja niinhän se pitikin olla, kun maksimia haetaan. Silti jäi sellainen olo, että mahdoinko sittenkään osata ottaa itsestäni ihan kaikkea irti. Ehkä en osaa enää puristaa loppuun asti. Ehkä olisi pitänyt juosta vielä vähän pidempään tai ehkä yrittää vielä kolmatta kertaa 800 metriä. Maksimisyke toisella 800 metrillä oli 186. Laskennallisesti maksimin pitäisi olla 193. Ehkä tässä joskus kokeilen vielä uudestaan... voisi kokeilla mäkijuoksulla tai mäkikuivaluistelulla hakea maksimia.

Herättäjäjuhlat

Herättäjäjuhlat pidettiin tänä vuonna Leppävaarassa eli melkein naapurissa. Autojen parkkeeraus oli järjestetty Vermoon, minkä vuoksi jännitin mahdollisia ruuhkia Perkkaalle, mutta onneksi turhaan. Koska juhlat olivat niin lähellä, pitihän niihin vähän osallistuakin.

Perjantaina kävimme kuuntelemassa Aholansaari sinfonietan konsertin Tapiolan kirkossa, kun kuulimme, että mukana keikalla on tuttu harpisti. Olikin komea konsertti.:)

Eilen puolestaan kävimme juhlakentällä Leppävaaran yleisurheilustadionilla iltaseuroissa. Olin varustautunut siihen, että seuroissa tylsistyy. Olihan ainoa asia, minkä olin körttien seuroista kuullut, se, että jos puhe alkaa kyllästyttää, voi aloittaa virrenveisuun. Yllätyksekseni seuroissa ei todellakaan ehtinyt tylsistyä. Ne kestivät vain tunnin, missä ajassa ehti ainakin neljä eri puhujaa pitää puheensa. Väliin veisattiin Siionin virsiä. Puheet olivat hyvin elämänläheisiä ja sidottu mielenkiintoisesti tosielämän tapahtumiin, joten niitä jaksoi kuunnella.

Potkupallosta

Luulin, että voin välttää jalkapallon EM-kilpailuiden seuraamisen, kun eihän niissä ole edes mukana Suomea. En tiedä jalkapallosta oikein mitään eikä suoranaisesti kiinnostakaan juurikaan. Luuloni on osoittautunut vääräksi. Lehtijutut ja urheilu-uutislähetyksien jalkapallo-osuudet olisi voinut vielä ohittaa, mutta tässä syitä, jotka ovat estäneet välttämästä EM-jalkapallon:

1) Töissä kisoista puhutaan päivittäin.
2) Kävelin juhannuksena sisään huoneeseen, jossa epäpenkkiurheilija oli jämähtänyt seuraamaan Hollanti-Venäjä-ottelun ratkaisuhetkiä sattumalta. No, siihen jämähdin sitten minäkin.
3) Erään projektin päätöspäivällisen jälkeen päädyimme tänään katsomaan Turkki-Saksa-ottelua. No, katsoin kyllä vain osan ensimmäisestä puoliajasta.

Nyt joku varmaan on sitä mieltä, että kohdat 2 ja 3 olisi voinut välttää... Totta, mutta kai sitä tuntee jotain sosiaalista painetta. Ja olihan tämänkin päivän ekalla puoliajalla jännittäviä tilanteita ja päivällä kuulemani fakta Turkin pelaajavajeesta oli myös ihan mielenkiintoinen... Joten ei tämä nyt ihan kamalaa ole.:)

Venlat Tampereella

Viikonloppuna kisattiin Venlojen ja Jukolan viesti Tampereella. Olin mukana Espoon Akilleksen ykkösjoukkueessa. Alun perin minun oli tarkoitus juosta kakkosjoukkueessa, mutta minut siirrettiin perjantaina ykköseen ykkösjoukkueeseen sijoitetun rasitusvamman vuoksi. Juoksin toisen osuuden. Ensimmäisen osuuden juoksija teki kovan tuloksen ja tuli vaihtoon sijalla 156. Se oli minun tasoiselleni suunnistajalle kova paikka lähteä matkaan. Alkumatkan pysyin ihan hyvässä tahdissa, mutta noin rastilla seitsemän oli pakko hieman jarrutella, koska tuntui, ettei jaksa. Tämä oli ensimmäinen kerta Venlojen viestissä, kun fyysinen kuntoni ei riittänyt. Aiemmin olen juossut sen verran hitaampien joukossa, etteivät fysiikan rajat ole tulleet vastaan. Rasteja oli matkalla 20, joten senkin vuoksi oli hieman passailtava, ettei ihan simahtanut.

Kun hellitin vauhtia, alkoi myös tulla virheitä. En kuitenkaan ollut yksin virheideni kanssa, vaan rasteja pyörittiin ihan porukalla. Rata oli rankka eikä rankkuutta vähentänyt yhtään iso oja, joka ylitettiin kohtisuorasti. Menomatkalla ennen ensimmäistä rastia upposin siihen reittäni myöden ja kannoin kuraa mukanani koko loppumatkan.

Kun urakka oli viimein takana, vaihdoin sijalta 326 eli olin pudottanut sijaamme 170 pykälää. Mielestäni kuitenkin suunnistin ihan omalla tasollani eli sen puolesta voin olla tyytyväinen. Lopullinen sijoituksemme oli 317 eli parempi kuin viime vuoden sijan perusteella määräytynyt joukkuenumeromme 360.

Taking Chances... Globen

Olin viikonlopun Tukholmassa. Ohjelmassa oli kavereiden tapaamista ja ennen kaikkea Céline Dionin konsertti. Se olikin todella vaikuttava kokemus. Tässä muuta kuva paikan päältä, vaikkei pokkarilla korkealta hyviä kuvia saanutkaan... eikä järkkäriä olisi saanut käyttää (eikä minulla sellaista olekaan).







Ihastuin myös lämppäribändinä toimineeseen Calaisaan, jonka levyn ostin.

Monipuolista liikuntaa

Tällä viikolla on tullut liikuttua ihan reilusti, kuten harjoituspäiväkirjastani voit lukea. Itselleni eksoottisin laji tällä viikolla oli tämänpäiväinen jousiammunta, jota pääsimme työpaikan virkistyspäivänä kokeilemaan. Vaistoammunnassa onnistuin jopa kerran ampumaan yhden kymppi plussan, kuten kuvasta näkyy.



Täytynee kyllä tunnustaa, että kun välimatkaa pidennettiin kymmenestä metristä, osumatarkkuus heikkeni merkittävästi...:D

Metsään meni tämän päivän suoritus

Osallistuin seuraotteluun Väransbyn maastossa Kirkkonummella. Alkumatka kulki hyvin ja rastit löytyivät hyvin. Seitsemäs rasti tuotti tuskaa, samoin yhdeksäs. Niitä pyörin molempia reilun vartin. Työkaveri suositteli tänään vahvasti Frwd-urheilutietokonetta ja vaikutti niin hyvältä, että pitää pistää vakavaan harkintaan. Sittenpähän saisi selville, missä sitä oikein pyörii, kun pummii.

Sain vähän lisää naarmuja. Ikävintä oli, että sain naarmun kohtisuoraan siihen edellisviikkoiseen nähden. No, onneksi ei tällä kertaa naarmu ei ollut yhtä paha.

Niin ja heh, olin kuulemma saanut pienen fanin, kun suunnistustutun tytär oli nähnyt tämän ja muita saman ohjelman videoita... :D

Vapaaehtoistyötä

Olin tänään iltavuorossa Ristin killan minigolf-radalla. En muista, milloin viimeksi olinkaan siellä ollut. Onneksi systeemit olivat pysyneet pääsääntöisesti samoina viime vuosina, niin hommaan pääsi nopeasti kiinni. Yllätyksellisintä oli, että radalla oleva lankapuhelin soi. Eipä ollut ennen
sellaista tapahtunut minun vapaaehtoisvuoroillani. Onneksi soittaja kysyi varsin helppoja asioita: päivän aukioloa ja radan tarkempaa sijaintia. Päivä oli lämmin ja asiakkaita riitti koulujen kevätjuhlapäivästä huolimatta.

Illalla poislähtiessäni olin kääntymässä Kesäkadulta Merikannontielle, kun vasemmalta tuli auto. Eikä mikä tahansa auto, vaan poliisiauto. Se tuli hiljaa ja lopulta pysähtyi. Autoa kuljettanut poliisi ei katsonut suoraan päin vain kuikuili ikään kuin jonnekin kauemmaksi. Kesti tovi ennen kuin tajusin, että risteys oli tasa-arvoinen... ja minä siis oikealta tuleva poliisiautoon nähden.

Jälleen metsässä

Tällä viikolla jäi Espoorastit väliin, joten päätin korvata tämän puutteen lähtemällä Länsirasteille. Ja olikin kyllä hauskaa suunnistaa. Otin reippaasti 5 kilometrin radan, koska maasto näytti helpolta (ja sitä se myös pääsääntöisesti oli) eikä flunssastakaan ole juuri mitään oireita jäljellä, vaikkakaan viime viikon antibioottikuuri ei vienyt kaikkia viimeisiä limoja kurkusta lotkumasta.

Alkumatka sujui kohtuullisen vauhdikkaasti. Toisen rastin jälkeen piti vähän jarrutella, koska maastossa joku nainen ulkoilutti kahta koiraa irrallaan ja toinen niistä alkoi haukkua ja tuli kohti (niille, jotka eivät tiedä: pelkään koiria). Perässäni tullut mies huusi ulkoiluttajalle, että pistäisi koirat kiinni, mutta nainen ei reagoinut mitenkään. Ennen kolmatta rastia saavutin pariskunnan, joka oli koiraepisodin aikana saanut etumatkaa minuun. Hipsin kolmosrastin luo jyrkänteen alle samalla, kun pariskunta tähyili mäenrinteellä rastin perään. Aina välillä on kiva huomata, että alkaa hahmottaa maastoa paremmin kuin aloittelevat suunnistajat... Ehkä se nyt jo on tietysti aikakin, kun olen vuodesta 2002 kiertänyt rasteilla.

Nelosrastilla olin samaan aikaan erään toisen pariskunnan kanssa. Tämän pariskunnan nainen kiersi seuraavat neljä rastia jotakuinkin samaa tahtia minun kanssani. Vuorotellen aina toinen oli ensin seuraavalla rastilla. Rastilla kuusi sain kiinni miehen, joka oli huudellut koiranomistajalle. Hänkin paineli muutamat seuraavat rastit samaa tahtia minun ja sen toisen naissuunnistajan kanssa.

Sitten tapahtui minun illan mokani. Päädyin rastille kymmenen samaan aikaan edellämainittujen miehen ja naisen kanssa. Mutta en ollut vielä löytänyt rastia yhdeksän. Oli palattava takaisin. Tällaista vähän aavistelinkin, mutta luen erittäin huonosti kalliopintaa ja niiden neniä ja notkelmia. Rastille yhdeksän mennessäni näin jälleen sen pariskunnan, jonka olin jättänyt kolmosrastilla, tähyilemässä mäen päällä. Rasti kymmenen löytyi nopeasti uudestaan.

Lähdettyäni kympiltä kohti yhtätoista vastaani tuli ilmeisesti "naapuriseuran" mies, joka oli aiemmin painellut vauhdilla minusta ohi. Hän kysyi yllättäen: "Oliko tuolla rasti?" Selvitin, mitä rastia hän oli etsimässä ja kyllä, kymppirasti oli häneltä hukassa.

Taivalsin rastille yksitoista ja samalla, kun sain leimatuksi, kymppiä etsiskellyt mies tuli rastille. Ei siis kestänyt kovin kauaa häneltä rastinotto. Seuraavalle rastille matkalla ihastelin taloa, jolla oli oma tenniskenttä pihassa ja sitä seuraavalle mennessä rauniota, jonka juurelta rasti löytyi.

Viimeisellä rastivälillä neljältätoista viidelletoista tein jotain, mitä en oikeastaan suosittele kennellekään. Lähdin juoksemaan kovakuntoiselta näytteneen suunnistajamiehen perään. Tässä oli kaksi ongelmaa: a) en pystynyt hänen peesissään koko rastiväliä b) en tiennyt tarkalleen, missä olin, kun olin kadottanut miehen näkyvistäni. Kuin ihmeen kaupalla tulin kuitenkin suoraan viimeiselle rastille. Tällä kertaa siis riskin otto kannatti, mutta lopputulos olisi voinut olla jotain aivan muuta. Maali olikin sitten todella lähellä viimeistä rastia.

Autolle päästyäni huomasin, että koiranulkoiluttajalle huudellut mies tuli viereiselle autolle. Vaihdoimme pari sanaa omista epäonnistumisistamme metsässä. Sitten kaasuttelin pois paikasta, johon minut oli pakkoperuutettu. Olin sananmukaisesti puun ja auton välissä. Puu oli vain noin 5-10 cm päässä auton vasemasta takaovesta. Yksi liikenteenohjaajista irvisteli, kun toinen viittoili minua peruuttamaan siihen paikkaan. No, onneksi ei käynyt kuinkaan.

Ai niin. Aikaa suunnistukseen meni 1 tunti 17 minuuttia ja 1 sekunti.

Lisää urheiluvammoja...

Tämän sain tänään Espoorasteilla vasemman jalan polven kohdalle oksasta:

Kaaduin myös kerran, mutta siitä tuli vain kurainen polvi housuihin...

Digiaika-ahdistus

Eipä olekaan sitten viime kesän digi-tv-aika ahdistanut. Kun vihdoin sain digiboksin hankituksi, on kaikki sujunut suhteellisen hyvin. Mitä nyt jonkin tallennusbugin kanssa olen tapellut. Mutta nyt pari päivää sitten ahdisti jälleen.

Olin kuun alkupuolella päivittänyt Kaon-boksini ohjelmiston. Boksi tarjosi sitä aina, kun sen käynnisti. Päivitys ladattiin verkon kautta ja sitä ennen ilmoitettiin, että kaikki tallennus ja toisto pysäytetään, jos päivitys aloitetaan. No, ei siinä vielä mitään. Pari päivää sitten oli tarkoitus katsoa Euroviisujen esikatseluja, jotka olin tallentanut, kun en ollut ehtinyt katsoa. Esikatselu nro 2 ei lähtenyt pyörimään, mutta esikatselu 3 pyöri. Sitten tajusin tehneeni päivityksen näiden kahden ohjelman välillä. Kokeilin muitakin tiedostoja eikä mikään ennen päivitystä tallennettu enää pyörinyt... Otin yhteyttä maahantuojaan ja sieltä vain vahvistettiin, että päivitetyllä ohjelmistolla ei voi toistaa ennen päivitystä tallennettuja tiedostoja.

Olisi pitänyt vissiin ostaa tallentavan boksin sijasta karvalakkimallin boksi ja VHS-nauhuri! Olisivatpa tallenteet säilyneet hieman pidempään...

Liikunnan ilosta ja asenteesta

On hienoa kuulla lasten suusta urheilusuorituksen jälkeen, että oli kivaa. Tällaisia lausahduksia olen saanut kuulla sivusta muun muassa luistelukoululaisten suusta ja äitinsä kanssa iltarasteilla käyneiltä pikkulapsilta. Siitä se kipinä liikuntaan syttyy.

Toisaalta vähän vanhempien lasten jo kohtuullisen tosissaan tehtävissä treeneissä ihailtava asenne on "en kyllä tee vähemmän kuin muut". Kunpa olisi itsellänikin ollut nuorempana samainen asenne ja ennen kaikkea niitä muita, joihin verrata omia tekemisiään. Pääsääntöisesti harjoittelin yksin. Tuolla "en kyllä tee vähemmän kuin muut"-asenteella on tietysti riskinä se, että tekee niin paljon liikaa, että menee tukkoon tai ylikuntoon. Omaa kroppaa pitää osata kuunnella myös.

Itse odottelen, että pääsisin pian taas nauttimaan liikunnasta täysin siemauksin. Eilen yskänärsytystä oli vielä kiusaksi asti. Tänään on ollut jo hieman parempi päivä eikä pieni liikunta ainakaan vielä tunnu lisänneen yskänärsytystä kuten aiemmin tällä viikolla. Liikuntatauko on jo kestänyt sen verran kauan, että on välillä tuntunut siltä, että pää hajoaa. Pitäisi päästä purkamaan stressiä lenkkipolulle... ehkä tiistaina rasteille sitten.

Ogelin nurmikon salaisuus

Helmikuussa ihmettelin nurmikon viherrystä Ogelin urheilukentällä. Tänään pääsin tutustumaan nurmikkoon lähietäisyydeltä ja selvisi, että se onkin vaihdettu tekonurmeksi. Ei siis ihme, että talvellakin vihersi.

*Ysk* *köh* *niisk*

Yskä ja nuha jatkuvat. Eilen olin vetämässä nuorille luistelijoille treeniä ja tuli itsekin vähän noustua Malminkartanon täyttömäen rappuja ja juostua pari vetoa. Lievä hengästyminen ei sinänsä lisännyt paljoa yskimistä, mutta illalla sitten yskittikin enemmän. Uni ei meinannut tulla, kun kurkkua kutitti koko ajan. No, taisin yhden jälkeen yöllä nukahtaa lopulta ja sain nukkua aamuun asti.

Kurkun lisäksi pohjelihakset reagoivat treeniin: tänään on polvitaipeen alapuolella yläpohje ollut kipeä eilisestä rasituksesta. Jotain hyötyäkin siis liikunnasta oli, mutta toivottavasti en onnistunut pahentamaan tautiani kovin pahasti...

Kevätflunssa

Luulin jo välttäneeni liikkeellä olevan kevätflunssan, mutta jostain se sittenkin tarttui matkaani. Vappuaattona alkoi kurkku olla kipeä. Vappupäivänä mietin aamulla, olenko ollenkaan piknik-kunnossa, mutta päätin lopulta lähteä. Koska sää oli sen verran hyvä, viihdyinkin Ulliksella useamman tunnin. Sitten iski väsy ja päänsärky ja lähdin kotiin lepäämään.

Eilen sinnittelin töissä eikä olo kyllä merkittävästi pahentunut. Iltapäivästä vain aloin ollu aika väsynyt. Tänään flunssan räkäinen osuus on alkanut ja olo on voimaton. Kuumetta ei kuitenkaan taida olla. Jospa siis pääsisin tästä siinä mielessä helpolla. Kunhan vain maltan levätä. Huominen Keskuspuisto-Olari-kierros jää kyllä juoksematta.