Hartiajumppaa

Olen nyt päättänyt yrittää käydä joka maanantai salilla työpäivän jälkeen, jotta hartiani eivät kovettuisi kivikoviksi... tai ovathan ne jo kovat ja kihelmöivät aina välillä. Mutta josko alkaisivat aueta. Tosin lääkäri neuvoi fysioterapiakuurin jälkeen alkuvuodesta, että salilla pitäisi käydä kolme kertaa viikossa. Enpä siihen kyllä ihan pysty tällä harrastusmäärällä. Valitettavasti. Kaipa sitä pitäisi täydentää jumppaa tekemällä liikkeitä myös kotona.

Teen käsiliikkeiden lisäksi salilla myös mm. jalkaprässiä, askellusta sekä vatsa- ja selkälihasliikkeitä. Näyttänee hassulta, että teen käsiliikkeitä hyvin pienillä painoilla, esimerkiksi penkkipunnerrusta teen pelkällä tangolla, mutta jalkaprässiin lataan vähintään 80 kiloa. Ja siinä jalkaprässin lataamisessa se kaikkein huvittavin osuus lienee ulkopuolisen silmin se, että minun täytyy tehdä kovasti työtä, saadakseni nostettua 20 kilon puntteja laitteeseen...

Vanha valmennusviettini yritti iskeä päälle tänään salilla. Katselin salilla olleita äijiä, jotka tekivät liikkeitä niin, että hieman hirvitti: kun olivat saaneet ylisuurilla(?) painoilla punnerrettua käsiliikkeen, päästivät irti/hellittivät vauhdilla. Eivät siis laittaneet paluusuunnassa loppuun asti vastaan, kuten pitäisi. Toinen asia, joka hieman hämmästytti, oli, että yhdellä salilla rehkineellä oli jalassaan varvastossut. No, omapahan olisi häpeänsä, jos pudottaisi varpailleen jonkin painon...

Sähkövirtaa Sylvesterin sydämeen ja muita suunnistuskommelluksia

Tämä viikonloppu vierähti enemmän ja vähemmän suunnistuksen parissa. Lauantaina oli seuran jotoskilpailu. Reitin pituus oli 9,6 kilometriä, mutta FRWD:n mukaan kiersin melkein 12,4 kilometria. Sain metsässä kulumaan aikaa reilusti yli kolme tuntia ja tulin viimeisenä maaliin. Ei siis mikään huippusuoritus, mutta Nuuksion maisemissa Karjakaivon kartalla oli hieno suunnistaa ja aika hyvä kalorikulutuskin syntyi (2759 kcal). Jäiset mättäät muistuttivat lähenevästä talvesta, mutta valtoimenaan virrannut puro ja märät suot kertoivat, ettei kesä ole vielä kokonaan mennyt. Loppumatkasta ajatus alkoi aikalailla sumentua, mutta löysin viimeisenkin rastin, vaikkakin hapuillen.

Tänään puolestaan olin ensimmäistä kertaa Espoorasteilla tulosvastaavana. Lisäsäätöä aiheutti se, että jotoksella käytettiin osin samoja laitteita kuin Espoorasteilla. Jouduin kuljettelemaan niitä edestakaisin ja päädyinpä purkamaan jotoksen tuloksetkin (käsittely sentään ei tullut tehtäväkseni).

Espoorasteilla kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Lähtijät kirjautuivat ja metsästä tulijat saivat hyväksyttyjä aikoja (eli olin syöttänyt radat oikein). Ensimmäinen ongelma oli se, että en saanut printteriä toimimaan oikein. Asetin ohjeiden mukaan automaattitulostuksen päälle, mutta sen sijaan, että ohjelma olisi tulostanut maaliintulleita, se tulosti sarjan otsikkotiedoilla varustettuja papereita.

Toinen ongelma koitti, kun lämpöprintteristä loppui paperi. Yritin vaihtaa rullaa, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, kuin luulin. Pyysin kilpailunjohtajan apuun, mutta hänkään ei saanut paperia paikalleen. Metsästä tulevien jono oli kasvanut jo niin pitkäksi, että aloin lukea heitä sisään ilman printtiä. Muutama suunnistajakin yritti laittaa paperia paikoilleen siinä onnistumatta. Lopulta tulosasioissa kokeneempi seuramme suunnistaja, joka oli jo palannut metsästä, sai paperin paikoilleen. Hetken kuluttua kuitenkin akku alkoi hyytyä ja printteri tulosti vain loppuajan eikä väliaikoja ollenkaan. Printteri oli ollut vastoin suunnitelmia käytössä jotoksella, koska toinen printteri ei ollut suostunut tulostamaan ollenkaan. En siis minäkään yrittänyt vaihtaa siihen toiseen lämpöprintteriin. Lopputuloksena aika moni jäi ilman väliaikaliuskaansa. No, sain tulokset alkuillasta nettiin, joten sieltäpä ne ovat luettavissa.

Varsinaiseen paniikkiin jouduin vasta seuraavan ongelman koittaessa. Käytössä olleeseen läppäriin piti ottaa lähes koko ajan virtaa Sylvesterin tupakansytyttimen kautta, koska koneen akku ei kestänyt noin varttia kauempaa. Olin jälleen huomannut, että läppärin akku valittaa vähäisestä latauksestaan ja käynyt kääntämässä virrat päälle Sylvesteristä. Hetken kuluttua kone valitti kuitenkin uudestaan, että akku on vähissä. Siinä vaiheessa kävin toteamassa, että mittaristossa ei pala mikään valo, kuten virran päällä ollessa pitäisi. Koitin käynnistää Sylvesterin. Ei käynnistynyt. Koitin uudestaan. Ei elettäkään. Sylvesteristä oli siis loppunut akku! Autoa olisi ilmeisesti pitänyt käyttää ainakin aika ajoin, mutta tällöin olisi tulospalvelua joutunut pyörittämään pakokaasussa, kun tulospalvelupöytä oli auton takana.

Kun Sylvesterin akku oli loppu, oli kaksi ongelmaa a) Sylvesterin tyhjä akku b) pian tyhjenevä läppärin akku, joka uhkasi tulospalvelun pyöritystä. Onni onnettomuudessa oli, että kilpailunjohtajalla oli auton takakontissaan apuvirtakaapelit ja että paikalle sattui seuramme jäsen, joka ilmoitti osaavansa käyttää kaapeleita. Minä epäröin, että meneeköhän Sylvesterissä jotain rikki, kun uudempia autoja ei suositella käynnistettävän vanhalla menetelmällä. Vilkaisu auton käyttöohjeeseen paljasti, että kyseinen käynnistysmenetelmä oli sielläkin neuvottu.

Samaan aikaan, kun akkukäynnistystä viriteltiin, piti tulospalvelukone siirtää kiinni toiseen autoon, jottei kone sammuisi. Harvakseltaan tuli myös suunnistajia, jotka luettiin normaalisti sisään. Minulla oli hetken aikaa monta rautaa tulessa: piti hoitaa tulospalvelua ja seurata Sylvesterin tilaa. Kävin itse käynnistämässä auton, kun piuhat olivat paikoillaan. Auto sai sitten lopun aikaa olla tyhjäkäynnillä, jotta akku ehti latautua. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ehdimme pelätä vielä seuraavakin ongelmaa, kun viimeistä suunnistajaa ei kuulunut pois metsästä. Maali sulkeutuu periaatteessa kahdelta, mutta vielä 14.20 metsässä oli mies, joka oli viettänyt siellä aikaa jo 2 tuntia ja 10 minuuttia. Yritimme soittamalla tavoittaa häntä, mutta numeroon ei saatu yhteyttä. Pohdimme, joudummeko lähtemään etsimään häntä. No, onneksi emme joutuneet. Mies tuli metsästä 14.30 autuaan tietämättömänä, että maali oli periaatteessa mennyt kiinni jo puoli tuntia aiemmin. No, pääasia, että saimme kaikki suunnistajat pois metsästä.

Niin se aika rientää

Tänään tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun valmistuin TKK:lta. Tajusin, että vuoden päästä olen ollut ei-opiskelija yhtä kauan kuin olin ylipisto-opiskelija. Pelottavaa. Yliopistomaailmastahan olen poistunut vasta pari vuotta sitten. Ehkä sen vuoksi TKK:n mentoriohjelma ei vielä tunnu omalta, kun sen eduksi mentorille lasketaan mm. se, että kuulee nykyopiskelijan maailmasta. En minä siitä vielä niiin irti ole, enhän?

Kun ajatusketjua jatkoi, tulin ajatelleeksi, että keväällä tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun pääsin ylioppilaaksi. Yhdeksän vuotta on sama aika, mikä peruskoulun penkeillä tuli kulutetuksi. Vuoden päästä ylioppilaaksi kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta. Muutaman vuoden kuluttua yhtä kauan kuin peruskoulu ja lukio kestivät yhteensä...

Kai tämä on sitä kolmenkympin kriisiä?

Musiikkiproggiksia

Musiikki on läsnä elämässäni joka viikko konservatorio-opintojen kautta. Välillä puuhastelu opintojen parissa on todella kivaa, välillä puuduttavaa. Puuduttavuudessaankin opinnot ovat hyödyllisiä ja mahdollistavat uusiin proggiksiin osallistumista.

Viime aikoina on ollut kivaa vaihtelua musiikkirintamalla. Hiljattain tallensimme yhden demovideon työpaikan Talent-kisaa varten (!) ja nyt työn alla ovat Matinmessun musiikit. Kaverini pyysi esilaulajaksi 1.11. olevaan messuun, jonne hän on tehnyt sovitukset kahdeksanhenkiselle kamariorkesterille.

Nyt on treenattu koko porukalla kahteen kertaan ja tämänpäiväisistä treeneistä tuli hyvä mieli. Päivä oli ollut ennen treenejä kurja: olin väsynyt ja ärsyyntynyt. Treenien jälkeen oli tosi hyvä fiilis, vaikka kaikki ei treeneissä sujunutkaan todellakaan täydellisesti.

Olen treenien jälkeen todennut, että konservatorio-opinnoista on ollut tämän kokoonpanon kanssa musisoidessa todella paljon hyötyä. Olisin varmaan ollut aika ulalla, jos olisin tuohon pystymetsästä lähtenyt. Opinnot ovat tehneet nöyräksi ja välillä on ollut ahdistavaakin huomata, kuinka surkea olen esimerkiksi laskemaan rytmejä. Mutta kyllä silläkin rintamalla on tapahtunut kehitystä. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää, eikä varmaan musiikin saralla voi koskaan tullakaan täydelliseksi (ainakaan näillä lahjoilla).

Kirjaostoksilla

Olin harmitellut, että Vadelmavenepakolaista ei ollut hyvin saatavilla kirjastosta. Kaikki olivat lainassa ja jonossa liuta varauksia. Harkitsin kirjan varaamista, mutta sitten siinä olisi se ongelma, etten välttämättä saisi luettua sitä kuukaudessa ja sitten se pitäisi palauttaa, jos varausjono jatkuu.

Minulle ehdotettiin, että ostaisin kirjan. Ensimmäinen reaktioni oli suurin piirtein: "Minäkö, joka en ole eläissäni ostanut kuin kerran itselleni muuta kuin oppikirjoja, ja jolla puolet lahjaksi saaduistakin kirjoista makaa hyllyssä lukemattomina?"

Tarkemmin mietittynä, päädyin kuitenkin ostamaan sen kirjan. Teki niin mieli saada se käsiinsä ja kaipasin vaihtelua tässä koneella istumiseen niinä harvoina iltoina, kun olen kotona ennen nukkumaanmenoaikaa. Investointi kustansi kaikki 8 euroa. Ei paha. Tosin, kirjastosta lainaten kirjan hinnaksi olisi tullut maksimissaan 6,50 euroa sillä oletusarvolla, että olisin tehnyt varauksen (0,50 e) ja myöhästynyt palautuksen kanssa vähintään 30 päivää (myöhästymismaksu 0,20 e/päivä, mutta enintään 6 euroa). Tässä olisi kyllä ollut sivuvaikutuksena se, että olisin menettänyt lainausoikeuteni 5 euron velkojen kohdalla. Ja toisekseen, en oikeasti olisi kehdannut pantata kirjaa niin kauan.

Nytpä saan lukea kirjan kaikessa rauhassa. Katsotaan, kauanko siihen menee. Kenties kirja vie mukanaan ja saan sen luetuksia alta aikayksikön. Mutta pahimmassa tapauksessa siitä tulee yksi kirjoista, joka on minulla ikuisesti kesken...

Harharetket Kalajärvellä

Jos viime viikon TEA-kisassa olisin voittanut yksilökisan, ellei sitä olisi puuttuneen rastin takia mitätöity, niin tämän päivän suorituksella, joka oli yksilökisan uusinta, ei paljon juhlita. Omaan suoritukseen keskittyminen ei onnistunut sitten millään. Lähtökohdat olivat illan suoritukseen huonot: väsytti ja ärsytti, ennen kaikkea ensimmäistä. Toisekseen Kalajärven maastoista aiheutui déjà-vu-ajatuksia: täällä olen ennenkin eksynyt. Lisäksi kai otin jotain paineita viime viikon suorituksen takia.

Ykkösrasti löytyi vielä helpohkosti, vaikka hölmösti kiipesinkin yhdelle mäelle, josta piti sitten tulla monta käyrää lyhyellä matkalla alas eli jyrkästi.

Kakkosrastipiste oli kumpare. Rastirinkulan sisällä oli kaksi kumparetta ja etsin sitä väärää. No, kun sen luota ei rastia löytynyt, tajusin mennä sen toisen kumpareen luo. Kolmoselle mennessä yritin pitää vauhtia, mutta jouduin pähkäilemään eräälle polulle tultuani, oliko se kartassa oleva vai ei. Kun niitä polkuja oli siellä taas enemmän kuin kartta salli. Matkalla kolmoselle mietin, mahtaisiko vastaan jossain kävellä aasi, kun sellainen on samassa metsässä ennenkin bongattu. Rastin lähimaastossa meni sitten pieleen. Etsin jyrkännettä hieman väärästä kohtaa rinnettä.

Taisi olla siinä kolmosen tai nelosen tietämillä, kun mainitsemani déjà-vu-fiilis tuli. Nelosesta menin ensin selkeästi ohi, vaikka rastipisteen piti periaatteessa olla helppo. Siinä vaiheessa, hieman ymmällä ollessa, alkoi se muiden seurailu. Menin tarkistamaan jyrkänteen, jolla taidokkaamman näköinen suunistaja pysähtyi. Säntäilin takaisinpäin. En löytänyt etsimääni polkua ja seurasin vanhempaa miessuunnistajaa, joka oli kanssani ollut jo väärällä jyrkänteellä. No, hänen perässään lopulta löysin rastin.

Vitosrastille pystyi juoksemaan polkua miltei loppuun asti. Rastilta lähti toinen vanhempi mies tumman sinisessä asussa juuri, kun me (minun lisäkseni aiemmin mainitsemani vanha mies ja nainen, joka oli ollut nelosella yhtä aikaa meidän kanssamme).

Yritin koota ajatukseni enkä lähteä seuraamaan näitä miestä ja naista, joiden perässä olin vitosta lähestynyt. Aioin "oikaista" rinteen yli. He valitsivat polun. No, routa porsaan kotiin ajoi. Minäkin päädyin sinne polulle. Ohitin sen tumman sinisiin pukeutuneen miehen polulla. Sitten polku haarautui ja otin väärän polun suurimmaksi osaksi siitä syystä, että näin sen toisen vanhemman miehen juoksemassa siellä. Pistelin hänen peräänsä hetken matkaa, kunnes tajusin virheeni. Kipaisin takaisin sinne, mistä olin tullut ja jatkoin polun toista haaraa.

Sitten kadotin polun (tai olin ottanut sellaisen haaran, jota ei ollut kartassa). Jatkoin rinteen reunaa, mutten ollut enää varma, missä kohtaa rinnettä olin. Etenin epäröivästi. Lopulta näin rastin ja siltä lähdössä tämän tummapukuisen vanhemman miehen. Aivan, sen, jonka olin jo kerran ohittanut. Kävin rastilla hänen jälkeensä, juoksin polulla ohi ja totesin ohimennessäni hieman eksyilleeni.

Seuraava rastiväli oli helppo, mutta pystähtelin tämän tästä, koska olin tehnyt jo niin paljon virheitä. Toisiksi viimeiselle eli kasirastille mennessä syyllistyin taas muiden seurailuun, vaikka rastipiste oli helppo. Hieman minua ennen leimasivat parina kulkeneet naiset ja timmissä kunnossa ollut mies, joka tuli rastille vauhdilla ja leimasi nopeasti.

Lähdin ensin kohti viimeistä rastia naisten perään, mutta sitten päätinkin mennä sitä reittiä, jonka se mies oli valinnut. Näin lopulta kaikki kolme ja se mies, joka fyysisesti näytti kovalta suunnistajalta, näytti harhailevan. Minun piti hidastaa vauhtia, koska aloin epäillä omaa kartanlukuani: "eikö rasti olekaan niin helpossa paikassa ja ihan tuossa vieressä, kuten kuvittelin". No, olihan se siinä, missä olin sen ajatellut olevankin. Ilmeisesti tämä fyysisesti kovalta suunnistajalta näyttänyt ei ollutkaan kovin pätevä suunnistaja. Juoksin hänen edellään maaliin.

Aikaa kului reilut 52 minuuttia 3 kilometrin radalla. iSuunta kertoi, että olin siinä vaiheessa kolmas vaiko neljäs, mutta loppusijoitus tulee kyllä painumaan tuosta.

Öinen Helsinki

Kävimme tänään katselemassa öistä Helsinkiä ylävinkkelistä. :) Hienon näköistä, paljon hienompaa kuin matkustajakoneesta katsellen. Kännykällä otettu kuva ei kerro koko totuutta.

Sävyä sääriin!

Joo-o, kyllästyin viininpunaisiin säärisuojiin... eiku. Juoksin läpi ojantapaisesta luonnonmuodosta tänään Espoorasteilla ja sain palkinnoksi ruosteenvärisen säären ja kengän. Jos olisi ollut tarkka, olisi voinut nähdä kartasta, että ojaa ei tarvitse ylittää. Sen olisi voinut kiertää. No, tulipahan taas opittua jotain.

Muuten sujui ihan mukavasti. Tosin paria rastia hieman hain, mutten pitkään. Tällä kertaa iSuunta oli armollinen: "aika 42,42, sijoitus ensimmäinen", mutta tulospalveluvastaava palautti maan pinnalle:
- Sä taidat olla tänään eka, jolla on kaikki rastit C-radalta.
- Joo, niin kuulin, että sinne vietiin yksi, joka oli ollut kateissa.

Eli tuskin sijoitukseni ihan ykkönen oli.

Kakkoseksi, mutta palkinnoitta

Osallistuin tänään HPV:n kansallisiin suunnituskilpailuihin Luukissa. Etukäteen huvitti se, että kilpailuohjeen perusteella kisakeskuksesta oli matkaa lähtöön (2,3 km) enemmän kuin radan pituus D21C-sarjassa oli (2,2 km). Ja toden totta, matka lähtöön oli sen verran pitkä, että oli hilkulla, etten myöhästynyt lähdöstä, vaikka lähdin matkaan noin puoli tuntia ennen kuin oma lähtöaikani oli.

Yritin jälleen keskittyä omaan suoritukseen, mutta kuinkas sitten kävikään? Jo K-pisteeltä lähtiessä seurasin, mihin muut menivät. Pian kuitenkin uskaltauduin tekemään oman reittivalinnan. Ykkösrastista menin hieman ohi. Ehdin hetken kuikuilla ympärilleni mäen harjalla, kunnes huomasin rastin takavasemmalla. Kakkosrastille mennessä oli sopivasti polkua tukena.

Kakkosen ja kolmosen väli oli lyhyt suonylitys, mutta tässä kohtaa hämäännyin ja tulin juosseeksi pientä sykkyrää suolla. Tämä siitä syystä, että eräs vanhempi miessuunnistaja huuteli kakkoselta lähtiessäni:
- Hei, voitko näyttää ton jyrkänteen... olisitko kiltti ja näyttäisit ton kallion?

Minä yritin olla kuulematta ja jatkoin matkaani, koska en halunnut käyttää aikaani toisten neuvomiseen. Tämä miessuunnistaja juoksi hetken perässäni ja sitten meni ohi. Silmäkulmassani seurasin hänen menoaan ja lopulta olin hukassa omasta suunnastani. Löysin lopulta oikean rinteen suon toiselta puolen ja huomasin rastin takaoikealla.

Heti jälkeeni leimasi nainen, jonka tunnistin kilpailunumerosta siksi sarjani suunnistajaksi, joka oli lähtenyt 2 minuuttia jälkeeni. Yritin koota ajatukset omaan reitinvalintaan, mutta kyllähän siinä mentiin aika peräkanaa seuraavalle rastille. Viitosrastille mennessä tein vähän omia valintoja ja päädyin rinteessä vähän liian ylös. Näin, kun kilpasisareni kirmasi jo poispäin, kun itse en ollut vielä edes nähnyt rastia.

Viimeinen rastiväli oli noin 800 metriä eli melkein puolet koko matkasta! Kaiken lisäksi suurin osa rastivälistä oli juostavissa kuntopolkua pitkin. Miten tylsää! Oma suuntani vei minut hieman eri reittiä tuolle kuntopolulle kuin olin ajatellut, mutta eipä se varsinaisesti haitannut. Painelin suht reipasta vauhtia. Loppumatka lähellä kuutosrastia oli aikamoista suojuoksua.

Vikalta rastilta oli 100 metrin viitoitus maaliin. Ja maalista 500 metrin viitotus emitin purkuun. Olin viitosrastilla jo ollut ihan varma, että tämä minut ohittanut kilpasisareni voitti minut selkeästi. Siksi olin varsin yllättynyt, kun tuloslistalla olinkin kakkonen (kuudesta) ja tämä kyseinen nainen taisi olla neljäs, nelisen minuuttia minulle hävinneenä. Ilmeisesti viimeisellä pitkällä rastivälillä hän oli sitten jossain harhaillut.

Tällä kertaa sarjasta palkittiin vain voittaja, joten nyt ei ole "juustohöyliä", millä brassailla...

Samoilua Petikossa

Tämän tiistain Espoorastit olivat Petikossa. Tiesin, että C-rata pyörii helpossa maastossa, koska ei ole oikein vaihtoehtoja, joten olin jo etukäteen päättänyt ottaa B-radan. Hetken mietin lähtöpaikalla kuitenkin C-rataa, koska tällä kertaa olisi ollut TEA-suunnistus ja olisi voinut "edustaa" työnantajaansa. Otin kuitenkin B:n, koska halusin muutakin kuin juosta.

Eivätpä ne rastit ihan mutkittelematta löytyneet sitten B-radalla. Ykköstä hain liian ylhäältä hetken aikaa. Rastilla oli samaan aikaan pariskunta, josta nainen neuvoi miestä. Tiedän, että juuri tuollainen toista neuvova pari hämää minua, kun en osaa keskittyä kunnolla omaan tekemiseen. Taitoin matkaa kakkoselle aluksi melkein rinta rinnan tuon pariskunnan kanssa. Tein oman reitinvalinnan ja olin vahingossa mennä rinteen ohi, jolta rastia piti hakea. Kolmosrastin kanssa ei ollut ongelmia. Nelosrastille mennessä olin mennä rastista pahasti ohi, mutta huomasin toisen suunnistajan spurttaavan rastilta poispäin. Tässä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa yhtä aikaa rastilla tämänkertaisen "haastajani" kanssa. Tämä mustapukuinen mies oli nelosella hieman minun jälkeeni, viitosella järjestys oli vaihtunut. Oikeastaan neloselta lähtiessä päätin, että en aio seurata tämän miehen tekemisiä, mutta toisin kävi.

Rastiväli viitoselta kuutoselle oli hieman hankala, koska luettavaa oli vähän. Onneksi lähellä rastia oli polku rinteen harjalla ja sen perusteella osasin korjata suuntaani (kymmeniä metrejä oikeaan) ja mietin, että edelläni juossut suunnistaja paineli kyllä ihan väärään suuntaan, kun meni suoraan polusta yli. Korjausliikkeeni kannatti ja tulin polulta suoraan rastille. Jatkoin matkaa kohti seiskaa. Matkan varrella aiemmin mainitsemani mustapukuinen mies kysyi: "Joko löytyi kutonen?" Ja minä siihen, että jo. Mies sanoi: "No, ohhoh" ja lähti tulosuuntaani. Ajattelin, että nyt olisi mahdollista tehdä pesäeroa ja yritin pitää vauhtia yllä.

Seiska ja kasi löytyivät ongelmitta, mutta ysille mennessä epäröin. Polkuja oli taas enemmän kuin kartassa. Olin jo kohtuullisen lähellä rastia, kun ohitseni paineli punapukuinen poika. Vauhdista päätellen oli kovakin suunnistaja. Meni kuitenkin eri suuntaan kuin missä arvelin rastin olevan ja arvelin hänen olevan eri radalla. Kohta rasti jo näkyikin.
- Onko 156? kysyi sinipukuinen mies, joka oli tullut rastille heti jälkeeni.
- On.
Mies ei kuitenkaan leimannut ja ajattelin, että kiertää ilman aikaa, kunnes hän huuteli:
- Antti! Takasin!

Ilmeisesti Antti oli se punapukuinen poika, joka oli juossut vauhdilla rastista ohi. Anttia ei kuulunut eikä näkynyt. Ja mies puhisi.
- Kun on kovassa kunnossa ja juoksu kulkee, ei ehdi katsoa karttaa yhtään.
- Joo, semmosta se on, tuumin.
- Ihan sama juttu oli 30 vuotta sitten, saa juosta..., sanoi mies viitaten todennäköisesti itseensä.
- Ja sitten juosta vähän lisää. Tuttu tunne.

Ysillä haastajani sai minut taas kiinni. Rastiväli ysiltä kympille oli pitkä. Jälleen alkumatkasta oli vaikeasti luettavissa olevaa maastoa ja yritin ottaa tarkasti. Ja löytyihän se rasti ihan mukavasti. Nyt mustapukuinen haastajani leimasi minua ennen. Katsoin, että hän lähti rastilta outoon suuntaan. Näin hänet kotvan kuluttua kurvaamassa samalle polulle kuin, jonne itse olin menossa. Hänen peräänsä kirmasi nainen, joka oli myös ollut ysirastilla samaan aikaan kuin minä. Oikaisin mäenharjanteelta rastille, kun nämä mies ja nainen jatkoivat vielä polulla. Olin juoksemassa rastilta 11 poispäin, kun jälleen haastajani tuli vastaan ja kysyi:
- Joko löyty?
- Jo.
- Ai ykstoista?
- Joo, huusin juostessani.

Taas oli paikka tehdä eroa. Mutta sitten hieman harhailin lähestyessäni rastia 12 ja viimeiselle rastille haastajani tuli kohta jälkeeni. Olin toki maalissa ennen häntä, mutta koska hän oli lähtenyt minun jälkeeni, hänellä oli noin neljä minuuttia nopeampi loppuaika. Maalissa hän totesi minulle, että olin hänelle hyvä backup. :)

Yleisön pyynnöstä

Tarjosin perjantaina raamiksessa mustikkapiirakkaa, kun kerrankin oli mustikoita omasta takaa: kävin kesälomalla poimimassa.:) Olen joskus leiponut enemmänkin, mutta viime aikoina se on ollut vähäisempää, kun yksinään tai kaksistaan eivät leipomukset tule syödyksi loppuun. Yleisön pyynnöstä julkaisen mustikkapiirakan reseptini täällä. Perjantainen piirakka oli kaksinkertainen annos ja lisäksi käytin mustikoita enemmän kuin resepti sallii. Vanilliinisokerin sijaan käytössä oli vaniljasokeria. Kuva jäi ottamatta ennen kuin piirakka oli lähes mennyttä perjantaina.;)

Mustikkapiirakka

Pohja:

100 g margariinia/voita
3/4 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta
2 ½ del kaurahiutaleita
2 tl vanilliinisokeria

Täyte:

3/4 dl mustikoita
3/4 dl sokeria
2 dl kermaviiliä
2 tl vanilliinisokeria

Valmistusohjeet:

1) Sekoita rasva ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi
2) Sekoita jauhot, leivinjauhe ja kaurahiutaleet keskenään
3) Yhdistä kuivat aineet rasvasekoitukseen
4) Levitä taikina matalareunaiseen (halkaisijaltaan 20 cm) vuokaan ja painele taikinaa myös reunoille, paista pohjaa 200 asteessa 15 minuuttia
5) Levitä torttupohjalle puolet mustikoista, sekoita kermaviili, sokeri ja vanilliinisokeri ja kaada seos mustikoiden päälle. Kaada loput mustikat pinnalle ja paista vielä 20 minuuttia.

(Alkuperäinen julkaisu: Kotiliesi 15/1980, Laura Raij ja Jouko Levanto)*

*Kiitos äidille lähdetiedoista.:)

Ja taas sitä mentiin

Tänään kierretiin iltarastit Kantokasken koululta lähtien. Lauantain kisasta innostuneena kirmaisin matkaan sellaista vauhtia, että jo ensimmäisellä rastivälillä tuntui, etten taida ihan sitä vauhtia jaksaa juosta. Yritin kuitenkin jatkaa reipasta menoa.

Pahin kilpakumppanini tänään, niin koin, olin eräs sinipaitainen mies. Hän lähti ykkösrastilta samoihin aikoihin kuin minä. Valitsimme eri reitit, mutta hänen valintansa (polut) näytti nopeammalta. Eipä aikaakaan, kun näin miehen takaapäin vauhdikkaassa juoksussa. Kakkosrastille tulin vähän hänen jälkeensä. Kolmos- ja nelosrastilla en nähnyt kyseistä miestä. Ajattelin, että mahtoi mennä menojaan. Kunnes viitosrastilla näin hänet taas. Hän tuli sinne hetken minun jälkeeni. Viitosrasti oli se, jota pummasin. Pasmat menivät hieman sekaisin matkalla sille rastille, kun mäen rinteellä juoksenteli koira, jota säikähdin. Tai no, niitä oli kai kaksi samanlaista. Tämän kertoi Samuli jälkeenpäin. Se selvitti, mitä "teleporttia" koira oikein käytti, kun olin nähnyt sen jäävän takaoikealle ja hetken päästä se tulikin etuvasemmalta...

Kuutoselle menin menojani, mutta seiskarastilla sinipaitainen mies roikkui taas miltei kannassa. Siinä vaiheessa tein ratkaisevan virheen, kun luin ensin korkeuskäyriä ja sitten mäkiä väärin. Näin hänen poistuvan kasirastilta kohti ysiä, kun itse olin vasta menossa leimaamaan kasille. Tämän jälkeen en häntä enää nähnyt. Kasirastin jälkeen tajusin, mistä se tunne, ettei meinaa fyysisesti jaksaa saattoi johtua: verenluovutuksesta oli kulunut vasta reilu vuorokausi. Sillä rastivälillä annoin itselleni luvan olla "kilpailematta" sen sinipaitaisen miehen kanssa, kun olin ymmärtänyt, mistä jaksamattomuuteni johtui.

Maaliin asti pääsin hieman vajaassa tunnissa. Ei nyt ihan huonostikaan siis 4 kilometrin radalla. Harmi, etten tiedä sen sinipaitaisen miehen nimeä, jotta voisi tuloksista tarkistaa, miten loppumatka sujui.

Maaliin saavuttuani sain myös kokeneemmalta seurakaverilta kuulla, että saatoin olla väärässä sen tulkintani kanssa, että lauantain kisasta ei tule rankipisteitä. Kuulemma lista, jota olin lukenut, kertoo, mistä kisoista on jo pisteet laskettu. No, jääpi nähtäväksi.

Pettymys

Huomasin, että lauantain kisasta ei saanutkaan rankipisteitä. Sijoitukseni on rankissa laskenut sijalle 682 eikä sitä enää tänä vuonna voi parantaa. Noh, pitänee ensi kesäksi suunnitella oma kilpailuaikataulu hieman eri tavalla kuin tänä vuonna.:)

Luovutin

Ojensin tänään käteni kymmenettä kertaa verenluovutuksessa. En tarkalleen muista, milloin viimeksi kävin verenluovutuksesta, mutta tovi siitä oli vierähtänyt. Yllätyin sitä, että jännitti. Kai mielessä kaihersi se, että kertaalleen on pistetty molempiin käsiin, kun toisesta kädestä ei ensin lähtenyt veri virtaamaan. Nyt kerroin tästä sairaanhoitajalle ja hän etsi antaumuksella suonta vasemmasta kädestäni. Jännitystä ei lieventänyt yhtään se, että hän jäi seuraamaan siihen viereen, miten veri virtaa. Valitteli, että pisti niin, että tuli mustelma, ja korjasi neulan asentoa kerran. Kyllä se siitä sitten lähti vauhtiin ja luovutus sujui lopulta ihan hyvin.

Jännityksen lauettua luovutuksen jälkeen tuli hieman höttö olo. Ehkä hieman hötömpi kuin aikoihin. Se on kyllä kummallista, koska hemoglobiinini oli jälleen huippulukemissa. Laite näytti lukemaa 161. Ihan oma ennätys ei kyllä syntynyt, mutta hiihtokisoihin en olisi saanut startata.

Yllätin itseni

Starttasin eilen elämäni toisiin kansallisiin suunnistuskisoihin Sipoossa. Kisapaikalla oli hieman orpo olo, kun touhu on minulle niin uutta. Tosin kisajärjestelyihin osallistuminen elokuun alussa ja aiempina vuosina oli tuonut hieman lisää perspektiiviä asioihin. En esimerkiksi ihmetellyt, miksi kuuluttaja toisteli repliikeissäään:"...jos kaikki menee niin kuin pitää." (Jolla siis viittasi enemminkin tulospalvelun toimivuuteen kuin kilpailijoiden suorituksiin... oletan)

Yritin ennen suoritusta keskittyä kunnolla ja pyöritellä kuin mantraa päässäni, että olen menossa tekemään omaa suoritusta eikä pidä antaa muiden häiritä. Onneksi en tunne kilpasisariani, joten siltä osin omaan suoritukseen keskittyminen oli helppoa. Starttasin kello 11.33 D21C-sarjan 2,2 kilometrin mittaiselle radalla toiseksi viimeisenä sarjan kilpailijoista. Viimeisen lähtijän lähtöaika oli vasta puolisen tuntia minun jälkeeni, oli ilmeisesti jälki-ilmoittautunut. Onnistuin kohtalaisesti keskittymään omaan suoritukseeni, mutta liikaa tuli kyllä vielä kuikuiltua muita suunnistajia ja ihan turhaan! Eipä niistä yleensä kukaan ollut menossa samalle rastille kuin minä. Etenemiseni oli hieman epävarmaa. Pysähtelin tarkistamaan "maamerkkejä". Uskaltauduin kuitenkin juoksemaan ehkä hieman enemmän kuin yleensä iltarasteilla.

Kuudesta rastista kolme ensimmäistä löytyi pienen koukkauksen jälkeen. Neljäs näkyi polulle. Viides oli vastarinteessä ja aluksi päädyin väärälle rinteelle, mutta tajusin pienen pohdinnan jälkeen melko pian olevani väärän rinteen laidassa. Kuudes oli maalialueella ja juoksin sinne toisen suunnistajan peesissä.

Kävin leimantarkistuksen jälkeen jonottamassa väliaikatulostuksessa ja hämmästykseni oli melkoinen, kun näin tietokoneen näytöltä olevani kolmas seitsemästä. Yhdeksästä suunnistajasta kaksi puuttui vielä listalta. Tiesin, että suunnistaja, jonka lähtöaika oli minua 2 minuuttia ennen, ei ollut lähtenyt (eikä olisi siinä vaiheessa enää voinut tulla minua nopeammin maaliin), mutta se viimeisenä metsään lähtenyt, oli vasta taipaleensa alkuvaiheessa. Piti siis jännittää ainakin puoli tuntia ennen kuin lopullinen sijoitus ratkeaisi. Käytännössä jouduin odottamaan yli 40 minuuttia ennen kuin huomasin tulostaululla ilmoituksen, että sarja oli valmis. Sijoitukseni oli edelleen kolmas ja maaliin tulleita oli yhteensä kahdeksan.

Suupielet koholla kävelin palkintopöydän luo, josta palkinto piti noutaa. Olin kyllä salaa mielessäni asettanut tavoitteekseni palkinnoille pääsemisen, vanha kilpaurheilija kun olen, mutten varsinaisesti ollut uskonut siihen yltäväni. Sattumalta palkintopöydän luona olivat myös sarjani ykkönen ja kakkonen samaan aikaan (sekä muiden sarjojen kilpailijoita). Ehdin nähdä, että jos olisin juossut reilut 4,5 minuuttia nopeammin, olisin saanut tehosekoittimen(!). Reilun minuutin nopeampi aika olisi tuonut Hackmannin kattilan. Minulle puolestaan ojennettiin niin päheä juustohöyläsetti, etten tiedä, miten sitä käytetään. ;)

Taas suunnistusmetsässä

Eilen Espoorastit olivat Leppävaarassa. Paikan helppo saavutettavuus oli tuonut paikalle porukkaa niin paljon, että karttoja ja kirjautumista piti jonottaa. Otin B-radan, koska tiesin, että maasto on kuntoratojen vuoksi helppo.

Lähdin reippaahkoa juoksua liikenteeseen. Ensiaskelilla tuntui, että edellisen päivän luistelutreenien veto painoi jaloissa, mutta hetken kuluttua tämä tunne ikään kuin valui pois jaloista. Maaston lisäksi rata oli tehty suhteellisen helpoksi ja rastit löytyivät ilman suurempia ongelmia. Helppo maasto ei kuitenkaan tarkoita kevyttä maastoa. Leppävaarassa on tunnetusti paljon mäkiä. Yhdellä rastivälillä on noin 10 käyrän nousu noin sentin matkalla (mittakaava 1:10000), tosin käyräväli olikin vain 2,5 metriä eikä 5 metriä. Pisti huohottamaan.

Loppuun asti tuntui siltä, että suunnistus sujui vaihteeksi ihan mukavasti. Maalissa kuitenkin iSuunta kertoi jälleen juhlallisesti, että sijoitus oli 47. Lopullinen sijoitus näyttää olevan 71. Olisi vain pitänyt jaksaa näimmä juosta lujempaa, että olisi ollut edes muutaman sijan korkeammalla.

Eilisen kokemuksen jälkeen on taas parempi fiilis ensi lauantain kisoista. Saa nähdä, löydynkö sen jälkeen rankilistalta paremmalta vai huonommalta sijalta kuin nyt SuuntoGamesin jälkeen (sijoitus 672/719). Laskukaava on niin hämärä, että ei voi etukäteen ennustaa...;)

Puhelinlaina

- Hei...
- Mitä?
- Hei, onks...
- Mitä?
- Hei, onks sulla puhelinta?
- Ei ole puhelin juuri nyt mukana, totesin. Olin viemässä roskia, kun toisesta rapusta tullut mies käveli rauhallisesti nurmikon poikki minua kohti ja yritti pysäyttää minua.
- Kun vaimo on tajuton ja pitäisi soittaa ambulanssi... kun multa meni puhelin rikki, mies sammalsi.
- Mulla ei ole nyt puhelinta mukana, koita vaikka soittaa jonkun ovikelloa.
- Kun mä koitin tuolla, mutta kukaan ei oo kotona.
- OK... vien nämä äkkiä ja haen sitten puhelimen.

Vein roskat ja niitä viedessä mietin, mitä ihmettä oikein teen. Toinen voi olla hengenvaarassa ja minä menen ensin viemään roskat ennen kuin haen puhelimen! Toisaalta mies ei vaikuttanut yhtään hätääntyneeltä ja omaan arviooni tilanteesta ei voinut olla vaikuttamatta miehen humalatila.

Kun palasin roskiksilta, mies odotti pihassa ja jatkoi selittämistä siitä, että oma puhelin on rikki ja vaimon puhelintakin oli yrittänyt... tosin jäi epäselväksi, mikä siinä oli vikana. Lupasin hakea puhelimeni ja kipaisin juoksuun.

Hain puhelimeni ja näppäilin hätänumeron valmiiksi miestä varten ja ojensin puhelimen miehelle. Mies sai vaikeasti selvitettyä hätäkeskukseen, että vaimo ei herää ja on aiemmin pudonnut lauteilta saunassa ja päässä on tikit ja kun nousee ylös, vain oksentaa ja näkee kolme päätä... Kadun nimen sai sanotuksi oikein, mutta numero meni pahasti vikaan. Sen korjasin ja mies korjasi hätäkeskukselle sen. Puhelu loppui kotvan kuluttua ja kysyin, tuleeko ambulanssi. Koska mies oli puhunut niin sekavia ja oli selvästi humalassa, epäilytti, mitä hätäkeskus oli tapauksesta päätellyt ja löytäisivätkö perille, kun osoitetieto ei ollut täydellinen. Olen ehkä lukenut liikaa Hätäkeskus-blogia. Kysyin mieheltä, käskivätkö jäädä ulos odottamaan. Mies sanoi, että "kai ne tulevat tuohon oven eteen". Sitten hän kiitti kädestä pitäen puhelimen lainasta. Minä totesin, että toivottavasti asiat selviävät.

Menin sisälle. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Halusin nähdä, miten tilanne kehittyy. Kävin pari kertaa katsomassa rappukäytävän ikkunasta sisäpihalle. Ensimmäisellä kerralla näin miehen odottavan ulko-ovella. Toisella kertaa olin helpottunut: oven edessä seisoi ambulanssi. Se oli siis tullut ja löytänyt perille, eikä tarvinnut miettiä, olisiko pitänyt tehdä jotain enemmän. Jäin seuraamaan, tuodaanko asunnosta joku ulos. Kun olin odottanut noin vartin, näin, kun kaksi ambulanssimiestä poistui rapusta rauhallisesti ilman potilasta. Siitä päätellen, että viipyivät siellä noinkin kauan, siellä oli jokin tilanne päällä, mutta ilmeisesti ei onneksi niin vakavaa kuitenkaan, että olisi tarvinnut viedä potilasta sairaalaan. Kaikesta huolimatta sitä jäi miettimään, olisiko pitänyt toimia itse toisin, tehdä jotain muulla tavalla...

Sikainfluenssakammoa ilmassa

Sikainfluenssasta kohistaan sen verran paljon, että pitäisiköhän se uhka alkaa ottaa tosissaan? Olen kyllä jo lisännyt käsien pesua, mutta muuten en ole juuri tehnyt mitään. Enkä tiedä voinkokaan.

Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:

• Töissä intranetissa on ohjeita, miten torjua tautitartuntaa.
• Projektiryhmälle laaditaan taudin varalle varautumissuunnitelma.
• Tänään alkoi musiikin perusteet 4 -kurssi konservatoriolla. Opettaja pyysi kaikkia luokkaan tulleita käymään käsipesulla ennen istuuntumista. Käsipesupyyntö ei paljon kaivannut selittelyjä, kun oviin oli kiinnitetty sikainfluenssajulisteita...

Tuskin etukäteismurehtimalla voittaa juuri mitään, joten en aio käsienpesun lisäämisen lisäksi kovin paljoa miettiä asiaa.

Maistoin omaa lääkettäni

Kun heinäkuun alussa olin Espoorasteilla kilpailunjohtajana, sattui sateinen ilta. Silti suunnistajia oli mukavasti. Yksi paikalle tullut kysyi kartan myynnissä: "Onko tässä mitään järkeä?" Silloin naureskelin kysymykselle. Mitäs sitä yksi pieni sade haittaa, paitsi että kartta voi mennä muusiksi ilman muovia tai jos metsässä on hirvikärpäsiä, voi olla ikävä tunne, kun miettii, hiippiikö hiusrajassa hirvikärpänen vai valuuko siellä vesitippa.

No, tänään oli minun vuoroni mennä sateella suunnistamaan. Olihan se aikamoisen ikävää, kun kaikki päällä olleet vaatekappaleet kastuivat. Mutta sittenpä pystyi surutta loppumatkasta juoksemaan lätäkköjen ja soiden poikki.

Suunnistus itsessään oli aikamoista haahuilua. Huomasi, että edellisestä kerrasta (21.7.) oli kulunut aikaa. Ihmettelin muun muassa, että kylläpä ratamestari oli laittanut rastin pusikkoiseen ja heinikkoiseen rinteeseen, kun olin kahlannut käyrää pitkin rinteen reunaa aikani. Sitten laskeuduin hieman ja huomasin polun. Menin polulle ihmettelemään, missä oikeastaan olin, kunnes lopulta tajusin, että olin ollut viereisen rinteen reunalla. Ei se rasti sitten oikeasti ollut niin pusikossa... Yhdellä rastivälillä yritin olla fiksu ja "oikaisin" pienen matkan polulta tielle. No, menin pyörälle päästäni enkä ollut löytää sitä tietä. Vielä kolmannellakin rastivälillä oli ongelmia, kun etsin kiveä liian alhaalta rinteestä hämäännyttyäni toisista suunnistajista, jotka kysyivät, etsinkö sitä rastia.

Samulikin tuli metsään, vaikka luulin, että hän oli saanut tarpeekseen sadekeleistä sillä kerralla, kun olin kilpailunjohtajana. Hän selviytyi radasta nopeammin kuin minä.:)

Sadekeli toi kivat kikkurat (jotka kyllä hävisivät, kun pesin hiukset).

Nauruterroristeja?

Pyöräilin tänään Oulunkylään ja takaisin. Paluumatkalla radan varressa, siinä Pitäjänmäen ja Mäkkylän välillä, säpsähdin ja tein pienen koukkauksen, kun jostain ylempää alkoi naurun remakka. Vilkaisin ylös ja näin lauman miehiä istuvan kalliolla ja nauravan sen sortin tekonaurua, että olivat varmaan viinapäissään päättäneet kokeilla, mitä pyöräilijälle käy, kun juuri kohdalla alkaa nauraa. No, eipä siinä hullummin käynyt. Nauratti itseäkin koko loppumatkan.:)

Pitäisikö sittenkin olla vanhempi?

Sain eräältä optikkoliikkeeltä mainoskirjeen. Siinä kerrotaan, että saa ikänsä suuruisen alennuksen. Näin 28-vuotiaana alennus ei siis ole järin suuri. Olisiko sittenkin parempi olla vanhempi? Edellisen kerran olen ajatellut niin varmaan joskus alaikäisenä. Viime aikoina sitä on ennemminkin halunnut joko olla nuorempi tai jäädyttää ikänsä.

Kotimaan lomamatka

Lähdin sunnuntaina Kalevan kisoista selvittyäni kotimaan lomamatkalle. Ajelin ensin Orivedelle sunnuntaina ja sieltä maanantaina Revonlahdelle kaverin luokse kylään. Tiistain vietin Oulussa maisemia katsellen ja ostoskellen. Ja törmäsinpä sattumalta tuttuihinkin. Hämmentävää.

Keskiviikkona matka jatkui Pietarsaaren kyläpaikan kautta Parkanoon, josta palasin tänään Tampereen välipysähdyksen jälkeen Espooseen. Ajokilometrejä kertyi yhteensä 1426. Ihan mukavasti siis. Valitettavasti kaikkia työajatuksia ei pääse karkuun ajamalla kauas. Loppumatkasta ajatukset pysyivät sentään jo kurissa.

Maanantain ensimmäiseltä pysähdyspaikalta Viitasaarelta osui silmiini pari todistetta keskisuomalaisten huumorintajusta. Laitan ne tähän kevennykseksi.


(Jos kuvasta ei saa selvää, tuossa käsinkirjoitetussa paperissa lukee:"Valitettavasti muotoiluteknisistä syistä myymme vadelma-sorbettia vain kipossa.:( Olemme pahoillamme kaikkien tötteröiden ystävien puolesta!")

Ja tässä oli sitten paattia nimellä lykätty.:D

Penkkiurheiluviikonloppu

Viime viikonloppu kului penkkiurheilupainotteisesti. Tällä kertaa kisapaikoilla eikä TV:n ääressä. Lauantaina polkaisin Helsingin velodromille katsomaan ratapyöräilyn SM-kisoja, kun sateella uhannut sääennuste oli onneksi ollut väärässä. Innostuin lähtemään kisakatsomoon, kun tiesin luistelututtavani Elisa Arvon olevan viivalla. Elisa nappasikin kaksi mitalia.:) Toinenkin luistelupiireistä tuttu ajaja radalla näkyi: pikaluistelun päävalmentaja Janne Hänninen oli kisassa mukana. Lisäksi toimitsijoissa ja huoltojoukoissa hääri luistelupiireistä tuttuja kasvoja.

En ollut ennen katsonut ratapyöräilyä kuin joskus televisiosta ja olinkin hieman ulalla säännöistä. Onneksi ne arvasi helposti tai kuuluttaja kertoi. Ja onneksi se oluttölkin kanssa katsomoon saapunut herra kysyi minulta juuri naisten linja-ajon aikana, kuinka pitkä rata on ja voittaako se, joka tulee ensiksi maaliin... Siihen mennessä olin jo ehtinyt nämä asiat oppia. Näin maallikon silmiin oudoin laji oli keirin. Siinä pyöräilijät ajoivat alkumatkan "moottoripyörän" perässä (kuuluttaja puhui moottoripyörästä, mutta polkumopolta se minusta näytti). Tietyn kierrosmäärän jälkeen nopeutta nostanut "moottoripyörä" poistui radalta ja porukka kiri puolitoista kierrosta maaliin. Alla kännykameralla kuvattu videonpätkä kisan alusta.


Sunnuntaina puolestaan menin katsomaan Kalevan kisoja, kun ne järjestettiin tänä vuonna Leppävaarassa ja tiesin, että lapsuuden ja nuoruuden seurakaverini ja ex-naapurini Tanja Komulainen (os. Mäkinen) on hyvässä kiekkovireessä, vaikka ensin kauhistelin lippujen hintoja (halvimmat maksoivat 18 euroa). Mutta kyllä kannatti: Tanja nappasi naisten kiekkokultaa. Alla mestarin tyylinäyte (pokkarilla ei valitettavasti saanut parempaa kuvaa).
Sunnuntaina kisoissa käytiin myös miesten keihäsfinaali. Tämä oli toinen kerta, kun olin näitä Suomen keihäsmiehiä katsomassa ja taas satoi. Se ensimmäinen kerta oli MM-kisoissa 2005 ja silloin vasta satoikin. Istua värjötin sateessa jätesäkissä ja sadetakissa. Jätesäkki toimi itse asiassa juuri tarkoituksensa mukaisesti: kengät ja reppukin pysyi kuivana. Toisin kuin olisi käynyt, jos minulla olisi ollut jalassani sadehousut. Sateesta huolimatta kisa oli kyllä ihan jännä. Ja ehtipä sitä muitakin lajeja seurata ihan mukavasti.

Ça y est! (*

Poriin lentelyn jälkeen hyppäsimme hieman isomman koneen kyytiin (MD-90) ja suuntasimme nokan kohti Pariisia. Koska kumpikaan meistä ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin, luvassa oli lähinnä ns. perusnähtävyyksiin tutustumista. Ja sitä totisesti tuli tehtyä niin paljon, että jalat olivat joka ilta tosi kipeät, kun pääsimme majoitukseen asti. Olimme kaksi ensimmäistä yötä hotellissa ja loput neljä Tukholman vaihtoajalta tutun italialaisen Romanon ja hänen tyttöystävänsä asunnossa heidän ollessaan lomareissulla.

Oli ihan mielenkiintoista päästä asustelemaan pariisilaisessa kerrostaloasunnossa. Eksoottisinta näin suomalaisen näkökulmasta oli, että lämmintä vettä sai vain sytyttämällä kaasuliekin boileriin. Liekki hulmahti iloisesti, kun kraanan käänsi lämpöiselle. Toinen eksoottisuus oli eriytetty vessa ja kylpyhuone. Ei siinä muuten olisi ollut mitään niin eksoottista, mutta kun vessassa ei ollut käsienpesulavuaaria, vaan kädet piti käydä pesemässä erikseen kylpyhuoneessa. Välimatka taittui eteiskäytävää pitkin ja vessan ja kylpyhuoneen väliin oli mahdutettu keittiö, jonne olisi voinut käytävältä poiketa matkalla pesemään käsiä.

Etukäteen meillä oli mielikuva, että pariisilaiset eivät puhu kirveelläkään englantia. No, tämä väittämä osoittautui vääräksi. Lähes poikkeuksetta, kun aloitin ravintolassa asioinnin ranskaksi, tarjoilija vaihtoi kielen englanniksi. Koin tämän hieman nöyryyttäväksi, mutta ehkäpä se oli vain pariisilaisten mielestä kohteliasta. Minulla oli välillä ymmärrysvaikeuksia ja oli vaikea uskoa todeksi, että yhdeksän vuotta sitten sain lyhyen ranskan ylioppilaskuuntelusta täydet pisteet. Nyt kömmähdyksiä sattui niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin numeroissa. Pariin otteeseen myyjä katsoi kieroon, kun yritin antaa lähellä tasarahaa olevaa rahaa tai vaihtorahan maksua helpottavan kymmensenttisen (soixante-dix ei ole dix vaan soixante-dix eli 70). Omaksi puolustukseni täytyy kyllä todeta, että tein vastaanvanlaisen virheen Suomessa reissun jälkeen ostaessani mansikoita. Kuulin hinnan väärin ja annoin myyjän mielestä oudon määrän rahaa...

Tässä muutamia kuvia reissusta.

Aloitimme nähtävyyksien kiertämisen Versailles'sta. Linnan ja puiston kiertämiseen saimme kulumaan noin kuusi tuntia. Juuri, kun poistuimme puistosta, alkoi rankkasade.

Linnan puistossa oli muun muassa tällainen hauska Apollon-jumalaa esittävä patsas.
Ja olipa siellä todella paljon hienoja istutuksiakin.

Eiffel-tornia kävimme katsomassa lähempää kahdesti ennen kuin nousimme siihen viimeisenä iltana. Ensimmäisellä kerralla totesimme jonot päiväsaikaan mahdottomiksi ja toisella kertaa saman illalla. Lopulta, kun jonotimme, jono etenikin ihan mukavaa vauhtia. Ylin kerros oli sillä hetkellä kiinni, kun ostimme lippuja, joten kävimme vain kakkostasantella, mutta oli sieltäkin hienot näköalat.

Eiffel-torni herätti turisteissa ihmetyksen ilmeitä, mutta onhan se aika uskomaton pytinki. Jo pelkästään sen maalaus painaa 60 tonnia.
Louvressa riitti myös katseltavaa sunnuntaipäivän ratoksi. Kiersimme yhden kerroksen yhtä siipeä kaksi tuntia, minkä jälkeen totesimme, että vauhtia on lisättävä. Lopulta skippasimme osan näyttelytiloista, kun tuntui, että taide-esineet aiheuttivat information overflow'n.
Sattumoisin olimme kaupungissa sinä päivänä, kun Le Tour de France tuli maaliin Pariisiin. Kun pääsimme Louvresta ulos, siirryimme kadun varteen seuraamaan Le Tourin kilpailijoita edeltänyttä kulkuetta. Sponsorit olivat pukeneet autonsa mitä kummallisimpiin kuoseihin. Valitettavasti kuvani niistä kapistuksista eivät oikein onnistuneet. Kulkueen jälkeen oli pitkään tyhjää. Olimme olleet kadun varressa miltei kaksi tuntia, kun helikopteri lähestyi lupaavasti. Hetken kuluttua pyöräilijöitä pujahti näkyviin ja lähes saman tien pois näkyvistä. Toinen joukkio tuli kotvan kuluttua. Joku toinen turisti julisti heidän mentyään: "I saw Armstrong, I saw Armstrong!" Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tunnistaa ketään pyöräilijää. Sen verran vähän seuraan lajia.

Muita mukavia nähtävyyksiä olivat Sacré-Cœurin basilika Montmartrella...
...Parc Luxembourg...
...ja niin, pieni Vapauden patsas.
Reissussa riitti aurinkoa, mutta myös sadetta. Ruoka oli hyvää ja mielenkiintoista nähtävää riittää toiseksikin kerraksi. Esimerkiksi Notre Damen näimme vain ulkoa, katakombit jäivät näkemättä, vaikka Montparnassen hautausmaalla piipahdimmekin, samoin Centre Pompidou ja Musée d'Orsay jäivät seuraavaan kertaan. Ehkä siis jonakin päivänä uudestaan.:)

(* Otsikoksi valitsin ko. lausahduksen, koska sain sen suhteen valaistuksen matkalla. Näin sen kirjoitettuna eräässä julisteessa. Samalla tajusin, mikä oli se fraasi, jota ranskan opettaja käytti yhtenään lukion ranskantunneilla. En silloin hahmottanut, mistä sanoista lausahdus koostui...

Suojuoksua sun muuta

Kiersin tänään taas Espoorasteilla B-radan. Aikaa kului vartin verran vähemmän kuin viime viikolla, vaikka tällä kertaa tuli mokailtua vähän enemmän kuin viimeksi. Täytyy todeta, ettei kompassi suunnistajaa tee. Hankin uuden kompassin eilen entisen (mukamas) hidastuneen tilalle. No, sillä ainoalla välillä, jonka yritin oikeasti taittaa suunnan varassa, päädyin täysin väärän sähkölinjan varteen. Linjassa oli se kyllä hyvä puoli, että sitä tukena käyttäen pystyin jatkamaan matkaani, vaikka tulihan siinä ylimääräistä juostua.

Viimeiselle rastille tullessa tuli harrastettua hieman suojuoksua, kuten kuvassa vessan lattialla makaavat suunnistuskengät osoittavat.
Kolhuittakaan en säästynyt. Reiteen tuli oksasta naarmu ja housuihin palkeenkieli. No, onneksi ei sen pahempaa.

Matkalle sattui myös yksi kaatuminen omiin jalkoihin. Innostuin liikaa nähtyäni rastin, joka oli lenkkipolun vieressä. Noloa, mutta niinkin voi näimmä käydä.

Lennokas loman aloitus

Perjantaina alkoi kauan odotettu kesäloma. \o/ Se alkoikin varsin lennokkaasti, sillä lensimme Poriin. Emmin vielä perjantaina, lähtisinkö koneen kyytiin vai en, koska ensimmäisellä lentokerralla oli tullut huono olo. Silloin olimme ilmassa vain puolisen tuntia ja nyt edessä oli puolitoista tuntia pienkoneen kyydissä. Tällä kertaa kone oli kuitenkin hieman isompi, nelipaikkainen, eli PIKin DA40 TDI Diamond Star.
Menomatkalla kyyti olikin tasaista eikä huonovointisuudesta ollut tietoakaan. Paluumatkalla tänään sen sijaan loppumatka oli aika pomppuista ja vatsa meni hieman sekaisin. Onneksi pomppuisa pätkä ei ollut ajallisesti kovin pitkä, joten olo korjaantui pian maan pinnalla.

Taivaalta katsoen huomaa erilaisia asioita. Esimerksi havaitsin, että Kalevan kisojen alla vaihdettu Leppävaaran kentän pinnoite onkin entisen punaisen sijaan sininen!
Taivaalta kaikki näyttää myös pienemmältä. Vai mitä sanotte Silja Linen laivasta?
Menomatkatkalla näimme aika läheltä pilvenhaituvia. Paluumatkalla oli tasainen pilvikatto, mutta se oli paljon lentokorkeuttamme, 4000 jalkaa, korkeammalla.
Ja lopuksi potretti "apulentäjästä".;)

Hammaslankapuskuri petti

Päätin muutamia vuosia sitten ostaa hammaslankaa varastoon siltä vartalta, että yksi paketti tyhjenee eikä kuitenkaan muista ostaa heti uutta. Puskurointi on toiminut hyvin: varastossa on aina ollut uusi paketti hammaslankaa edellisen loputtua ja olen rauhassa voinut ostaa uutta, kun olen muistanut. Mutta nyt, ensimmäisen kerran ehkä neljään vuoteen, hammaslankapuskuri oli tyhjä! Olen joko tulossa vanhaksi tai sitten vain kovasti loman tarpeessa, kun unohtelen asioita... Saa nähdä, milloin muistan ostaa uuden paketin hammaslankaa.

Voihan iSuunta!

Kävin tänään taas suunnistamassa. Kiersin B-radan, 5,4 kilometriä, 16 rastia. Valitettavasti Frwd:ni simahti kesken kaiken, kun en ollut hetkeen ladannut akkuja. En siis tiedä, kuinka pitkä reitti oikeasti tuli kierretyksi. Tosin tällä kertaa ei varmaankaan tullut ihan hirveästi ylimääräistä, koska rastit löytyivät pääosin ihan hyvin.

Siitä huolimatta, että rastit löytyivät ihan hyvin, huomasin jo matkalla, etteivät ne silti löytyneet kovin nopeasti. Maaliin päästyäni emitin purussa puhuva tulosohjelma iSuunta kertoi aikani olevan ok ja sitten ajan ja sijan ("Suvi Vuorinen, B-rata, Ok, aika 1 tunti 45 minuttia 14 sekuntia, sija 45"). Aikaa ja erityisesti sijaa ei aina huvittaisi kuulla heti suorituksen jälkeen. Ei tänäänkään. Tulostaululta selvisi myös, että olin siihen mennessä hitain B-radan hyväksytysti kiertänyt. Nähtäväksi jää, kuinka mones olen lopputuloksissa.

Pääasia kuitenkin oli päästä suunnistamaan kunnolla pitkästä aikaa. Viime viikolla olin järjestämässä Espoorasteja, joten en itse päässyt metsään. Tosin keli oli niin sateinen, ettei houkutuskaan ollut kovin suuri. Ei vesisateessa seisoskelukaan toisaalta ollut kovin mieltä ylentävää. Yllättävän paljon kuitenkin kävi suunnistajia. Tänään kävijöitä oli paljon enemmän, kun sää oli parempi.

Mangaa ja fantasiaa...

Kävimme eilen Animecon-tapahtumassa kuulemassa Manga Messiaan tekijän Kozumi Shinozawan eli Kelly-sanin esitystä. Kun olimme saapumassa Kaapelitehtaalle, tuli vahvasti sellainen olo, että olen väärässä paikassa. Väkeä oli paljon ja suurin osa oli pukeutunut joksikin fiktiiviseksi hahmoksi, olihan samassa yhteydessä myös Finncon-tapahtuma, tai japanilaiseen lolita-tyyliin. Sanomattakin selvää oli myös se, että olimme kaukana ikäkeskiarvosta.

Poislähtiessämme törmäsimme seuraavaan näkyyn: erilaisia hahmoja tanssimassa Macarenan tahtiin. (Valitettavasti videon ääniraita on lähes olematon... Muistin virkistykseksi kappaleen voi kuunnella vaikka YouTubesta.)

Kesä ja kärpäset

Olen nauttinut työmatkojen polkemisesta pitkin Espoon rantaraittia. Ei liikennevaloja, ei juuri moottoriliikennettä ja pyöräily luonnonhelmassa antaa kivan startin päivään. Ainoa ikävä puoli ovat olleet pienet kärpäset, joita toki on luonnossa paljon, mutta erityisen kiusallisia ne ovat minulle olleet Villa Elfvikin kohdalla. Ensin honaisin pari viikkoa sitten pienen kärpäsen niin syvälle kurkkuun, että se oli pakko niellä. Urf. Viime perjantaina molempiin silmiin meni kärpänen, joista toinen oli vaikeampi tapaus. En meinannut saada sitä pois silmästä vielä kotonakaan. Kokeilin nenäliinaa, sormea ja pumpulipuikkoa. Tuntui, että se vain painautui syvemmälle silmäluomen limakalvoon. Tunsin pientä epätoivoa. Onneksi lopulta annettuani silmän olla hetken rauhassa, sain kärpäsen poimittua pois silmästä sormen avulla.

Tänään ajoin Elfvikin vierestä katsellen alaviistoon. Jospa ne kärpäset törmäsivät tällä kertaa päälakeeni (tai kypärään). Ainakaan yksikään ei osunut silmään tai suuhun. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut ajaa silmät ja suu kiinni paikan ohi... heh, ehkä aurinkolasit ajaisivat saman asian kuin silmien kiinnipito.

***

Toinen luontokohde, jonne päädyin pyöräilemään viime viikolla oli Viikin arboretum. Olin matkalla veljeni luo Herttoniemeen ja kevyenliikenteen Reittiopas sekä GoogleMaps neuvoivat ajamaan sitä kautta. Se oli sen verran hieno paikka, että ihmettelin, miten ihmeessä en ollut "löytänyt" sitä, kun vielä asuin Herttoniemessä vuosituhannen alussa ja lenkkeilin ahkerasti juosten ja pyöräillen. Arboretumiin pitää ehdottomasti mennä uudemman kerran ja sellaisella ajalla, että ehtii pällistellä niitä puita tarkemmin.

Tee-se-itse "Salakuunneltua"

Miksi kertoa Salakuunneltua-blogille kuulemansa jutut, kun ne voi julkaista omaankin blogiinsa? No joo, myönnetään, että kuullut jutut saavat tuon kautta isomman lukijakunnan ja itse voi säilyä anonyymina.

No, joka tapauksessa, tapahtui tänään kaupassa:

Mies istui marketissa penkillä ja puhui puhelimeen. Kävelin kertaalleen ohi ja mietin, mitä lie puhelinpalaveria hän oli siihen jäänyt pitämään. Tullessani uudestaan lähelle paikkaa, jossa mies istui, kuulin, kuinka hänen äänenvoimakkuutensa koveni ja hän miltei huusi puhelimeen:
- Minä en ole mitään sopimatonta kieltä käyttänyt, pitäkää se mielessä, vittu!

Ohikulkijan mieleen nousi ajatus, että noinkohan sitä on herra osannut pitää kielensä kannattimet kurissa.

Kansallisissa

Ostin täksi kaudeksi suunnistuslisenssin, koska se sisältää vakuutuksen, joka kattaa fysioterapian. Jotta lisenssi ei jäisi täysin hyödyttömäksi, päätin myös sitten kokeilla kansallisissa suunnistamista. Tänään se sitten tapahtui. Juoksin, vielä yskäisenä, D21C-sarjassa SuuntoGameseissa Vihdissä.

Yritin ottaa suhteellisen rauhassa, mutta kaipa se oli osittain hermoilua, kun alkupään rasteja joutui kiertelemään eli pummattua tuli ihan kunnolla. Loppumatkasta pystyi tukeutumaan polkuihin aika hyvin, joten yritin juoksemalla vähän paikata harhailuun kulunutta aikaa, vaikka tietenkin samalla tulin juosseeksi ylimääräistä. Toisiksi viimeinen rasti oli rinteessä, jossa oli paljon kiviä. Yhden kiven luona oli minun rastini. Ehdin kiertää kaksi muuta rastia ennen kuin oma löytyi. Olisi pitänyt vain jatkaa matkaa alunperin sinne, minne oli menossa, niin rasti olisi löytynyt suoraan.

Aikaa 4,3 kilometrin matkalla kului 1 h 17' 12". En kuitenkaan ollut viimeinen, vaikka epätoivo meinasi matkalla iskeä. Olin 8:s 11 hyväksytystä. Täytyy tunnustella, millainen fiilis on huomenna. Että josko sitä joskus toistekin uskaltautuisi kisaan.

Eläkettä odotellessa

Työeläkeote tuli jälleen. Ensimmäisen kerran, kun sen sai viime vuonna, siinä luvattiin minulle eläkettä noin 7 euroa/kk. Nyt määrä oli kymmenkertaistunut. Työnteko siis selvästi kannattaa. :) Tosin vastaisuudessa tahti ei ole sama: eläkkeen määrä ei kymmenkertaistu jokaista työvuotta kohden. Ensimmäisessä otteessa oli mukana vain pari kuukautta työtä yksityisellä. Eläkearviooni ei ole laskettu muutamaa vuotta valtiolla tehtyä työtä. Se on kyllä harmi, että alle 23-vuotiaana tehdyt työt eivät ole vaikuttaneet eläkkeen määrään, kun täytin 23 jo ennen vuotta 2005. On se niin epäreilua.

Olen varautunut korottamaan eläkkeeni määrää jo hyvissä ajoin, mutta näinä laman hetkinä ei säästöjen jama ole kummoinen. Saa nähdä, mikä on lopulta totuus, kun eläkkeelle asti pääsee. Jotenkin tämä työeläkeote vain sopii näihin minun ikäpohdintoihini, joita huomasin blogiani selatessa käyneeni itseni kanssa jo monta vuotta (1, 2, 3, 4). (Pitää lisätä tägi ikä, jotta kaikki aihepiirin tekstit löytyisivät helpommin...)

Lentoon...

Olin siitä lähtien, kun Samuli aloitti yksityislentäjän lupakirjan hankkimisen istumalla teoriatunneilla 2007-2008, ollut sitä mieltä, etten uskalla heti hypätä kyytiin, kun hän lupakirjan saa. Olin sitä mieltä entistä vahvemmin, kun kävimme kerran katsomassa PIKin Cessna 152 II:ta, jolla Samuli lensi koulutunteja. Oli se niin pieni ja heiveröinen kapistus.

Se päivä, jolloin Samuli vihdoin sai lupakirjapaperin, koitti viime maanantaina. Hän ehti viikolla lentää kahdesti itsekseen ja kysäisi ohimennen torstaina, käytäisiinkö Helsingin edustalla ilmassa ennen juhannuksen viettoon lähtemistä. Mietin tovin, mutta sitten yllätin itsenikin: suostuin! Siinä menikin sitten puoli päivää jännittäessä.

Kun päästiin koneeseen asti, minua ei pelottanut. Luotin siihen, että Samuli osaa hommansa lentäjänä. Toisekseen, en itse olisi voinut tehdä mitään. Niinpä keskityin radioliikenteen ällistelyyn ja valokuvaukseen. Kauniilta näyttänyt keli oli lopulta tuulinen ja pomppuinen. Niin pomppuinen, että tuli paha olo. Vatsaa kiersi vielä lennon jälkeenkin, muttei sentään tarvinnut tyhjentää... No, ehkä menoon voi tottua eli kyllä sitä varmaan toisenkin kerran hyppään Samulin kyytiin.

Tässä hieman kuva-antia puolen tunnin reissultamme.

Suomenlinnaa

TKK:n päärakennus Otaniemessä

Keilaniemeä

Lentäjäni Samuli

Nuhainen Venla-kokemus

Berliinin reissulta oli tarttunut mukaan jokin lievä nuhapöpö, joka alkoi vaivata kurkun käheytenä heti paluupäivänä sunnuntaina. Tarkkailin koko viikon olotilaa enkä ollut täysin varma ennen lauantaiaamua, olenko juoksukunnossa. Nuha oli lauantaihin mennessä hieman yltynyt ja välillä yskitti, mutta olotila oli kuitenkin kohtuullinen, joten en malttanut jättää Venlojen viestiä väliin.

Olin varautunut kylmään ja sateiseen säähän. Se oli väärää ennakointia. Mikkelissä oli painostava hellekeli. Olisin voinut hyvin jättää suunnistuspaidan alta t-paidan pois. Yritin juoda paljon aina lähtöpaikalle menoon asti. Puolisen tuntia piti verrytellä paahtavalla ravidalla ennen lähtöä. Tajusin hyvin pian, että lähtö todellakin tapahtuu siten kuin olin karttakuvasta päätellyt: lähtö kaarteesta ja juoksu ravirataa myöden etusuoran kautta takasuoralle ja sieltä metsään K-pisteelle. Alkukiihdytysmatka oli siis lähemmäs 800 metriä. Lähdössä oli mukana myös sellainen auto, jota hevosraveissa käytetään... Oli aika eläimellinen meininki kirmata liki 1000 muun naisen kanssa matkaan ja niin tukahduttavan kuuma. Se hyvä puoli tuossa lähdössä oli, että kerrankin oli alkukiihdytyksen aikana oikeasti aikaa ja tilaa tutkailla karttaa. En halunnut juosta itseäni heti läkähdyksiin, kun en ollut varma jaksamisestani nuhanenänä.

Ensimmäinen rasti meni vikaan: päädyin väärälle hajonnalle. Otin hieman sivulle ja taakse ja korjasin linjaa. Löytyihän se rasti sitten. Sen jälkeen minkään rastin löytymisessä ei ollut suurempia vaikeuksia. Yhden ylitsepääsemättömän jyrkänteen kiersin väärältä puolelta. Maasto ei suinkaan ollut pelkkää helppokulkuista kangasta. Oli märkää ja tiheikköä ja mäkiä. Lähellä ravirataa oli myös yksi syvä oja, jonka yli kahlasin muiden perässä. Vettä oli polven yläpuolelle asti. Viimeiseltä rastilta alkoi viitoitus. Joku huusi, että "kilometri vielä" (yli 7 kilometrin radasta oli siis liki 2 kilometria viitoitusta). Juoksin rentoa vauhtia kohti vaihtoa; vauhtia, jota arvelin jaksavani vaihtopuomille asti. Maastossa oli välillä tuntunut siltä, ettei oikein henki kunnolla kulje enkä jaksa hyvin. Pistääkin alkoi, kun juomarastilla joi, vaikka yritin juoda vain vähän. Viitoituksen alettua rennolla vauhdillani kuitenkin ohitin monta eikä kukaan tainnut mennä minun ohitseni. Tuloksista päätellen tulin loppuviitoituksen aikana nostaneeksi sijaani yli kymmenen pykälää. Leimasin vaihdossa sijalla 672. Vaihtopuomille oli vielä matkaa arviolta muutama sata metriä. Uupuneena ojensin kartan kakkososuuden menijälle.

Seisahduin hetkeksi. Nojasin polviini ja lähdin kävelemään kohti emitin purkua. Hengitin tyypilliseen tapaani kieli ulos suusta. Joku valokuvaaja alkoi räpsiä kuvia. Yritin olla välittämättä hänestä kävellessäni siitä ohi.

***

Raahauduin seuran leiriin ja sieltä suihkuun. Kun olin alasti pyyhe ympärillä suihkujonossa yhdessä tarjolla olleista pukuhuoneista, joku sanoi, ettei vettä tule kuin yhdestä suihkusta. Ei tehnyt mieli vetää likaisia suunnistusvaatteita takaisin päälle ja vaihtaa pukuhuonetta. Jonon edetessä näin tilanteen omin silmin: vain yhdestä suihkusta tuli kunnolla vettä ja muista noin seitsemästä vain hyvin vähän. Päädyin itse yrittämään peseytymistä vajaateholla vettä lirittäneellä suihkulla. Sai sillä kai suurimmat hiet pois, mutta ei paljon muuta. Paikalla kävi kaksi järjestelytehtävissä ollutta miestä, jotka alastomien naisten peseytyessä selvästi vajaavetisissä suihkuissa kysyivät hämmentyneinä: "mistä ei siis tule vettä?" Joku tiuskahti, että "eihän täällä tule kuin tuosta yhdestä suihkusta vettä".

***

Vatsaani kiersi. En alkuun voinut kuvitellakaan syöväni mitään. Kävin ruokakojuilla katsomassa, mitä oli tarjolla, mutten voinut kuvitella syöväni. Olin ehkä saanut liikaa aurinkoa. Lopulta olo hieman helpotti ja kävin syömässä broileripastaa. Pastaa lautaselle mättänyt nainen näytti siltä, että laittoi jo viimeisen kauhallisen lautaselle. Sitten hän vilkaisi minuun ja laittoi vielä yhden kauhallisen. Kai näytin nälkäiseltä. Itse ajattelin, että hyvä, jos jaksan syödä kaiken. Jaksoin kuitenkin, mutta pian vatsaa kiersi jälleen. Onnekseni olo asettui illan mittaan.

***

Jäin paikan päälle telttailemaan. Kuulin huhuja pääkaupunkiseudun hurjasta ukkosmyrskystä. Kun ukkonen alkoi paukkua Mikkelin raviradan tuntumassa juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, hieman pelotti, millainen keli oli tulossa. Onneksi pahin keli ei tullut sinne asti, vaan jäi jonnekin kauemmas. Pieni sade ei haitannut. Aamulla tosin oli edelleen tosi hiostava ja painostava keli. Olisi tehnyt mieli mennä uudestaan suihkuun, mutta tajusin, ettei se välttämättä auttaisi mitään.

***

Vaikka reissu oli nuhaiselle rankka, on Jukola-tunnelma aina yhtä hieno. Joukkueeni oli lopulta sijalla 493, joka oli lähtönumeroomme 780 nähden ihan hyvä sijoitus. Ensi vuonna sitten otetaan uusiksi Hyvinkäällä.:)

***

Ottaen huomioon, miten suuri määrä väkeä Venlojen ja Jukolan viestiin osallistuu, en ollut yllättynyt siitä, että tänään lounaspöytään sattui toinenkin ihminen, joka oli ollut Mikkelissä. Lounasseura oli minulle enimmäkseen vierasta ja minulta kyseltiin tarkemmin suunnistusharrastuksestani. Kerroin olleeni ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä vuonna 2002. Siihen eräs hieman vanhempi nainen tuumasi:
- Sillon jo!
- Sillon jo? Miten niin?
- Ihan pikkutyttönä!
- No enhän mä... olinhan mä jo opiskelemassa silloin...

Arveltavaksi jää, minkäikäisenä hän minua oikein piti...

Grüße aus Berlin!

- Nehmen Sie, bitte, vier Kugel Eis.
- Bitte? Vier?
- Ja vier Kugel...
- Das ist ja schwer...

Tämän keskustelun kävin Alexanderplatzin tuntumassa olevassa jäätelökahvilassa, kun olin tilannut kuvan perusteella jäätelöannoksen olettaen, että valinnat on tehty puolestani, kuten yleensä. Oma saksankielentaitoni oli alkanut arveluttaa, joten piti tarkistaa myyjältä, kuulinko oikein. Olinhan Itävallassa saanut kahvia, kun yritin tilata (Cappy)-appelsiinimehua ja lentokoneessa matkalla Berliiniin vettä, kun pyysin kahvia...

Ennen jäätelön nauttimista oli noussut Fernsehturmin huipulle (tai no melkein... siihen pallon alapuoliskoon vain). Todistusainestona on alla oleva kuva, joka on otettu huipulta. En vaivautunut pyytämään ketään ottamaan kuvaa itsestäni, kuten Lontoossa. Mitä suotta, kun oma kuva heijaistui hauskasti ikkunaa vasten...;)


Berliini oli ihan mielenkiintoinen kaupunki, johon ehti kohtuudella tutustua reilussa vuorokaudessa, joka työmatkan aikana ja sen jälkeen oli siihen yhteensä käyttää. Sunnuntai olisi ollut edullinen päivä liikkua kaupungissa, kun eurovaalien kunniaksi koko päivän olisi saanut liikkua kertalipun hinnalla. No, sunnuntaina olin jo kotona.

***

Tänään oli paluu arkeen. Nyt tähtäin on ensi lauantain Venlojen viestissä. Tämänpäiväiset iltarastit olivat vaihteeksi ihan rohkaiseva kokemus. Rastit löytyivät suuremmitta kommelluksitta mäkisessä ja märässä Salmin ulkoilualueen maastossa. Toivo siis elää, että löydän rastit lauantaina ja toivottavasti jaksan juostakin...

Pettymys seuraottelussa

Olin tänään suunnistamassa seuraottelussa EsAk-LeSi-Jyry. Kakkosrastia hain liian aikaisin vastaan tulleesta rinteestä ja siinä vierähti aikaa. Jatkoin hieman rauhallisempaa tahtia ja loput rastit löytyivät kohtuudella. Maalissa emitin purussa minulle sanottiin, että jotain oli vinossa. Ihmettelin ja levitin kartan näkyviin. Samassa tulospalvelun pitäjä huomasi, missä oli vika:
- Pitikö sun mennä 4 kilometrin rata? Tää on 3 kilsaa... järjestäjän moka, anteeksi kauheasti.

Oli vähän pöhkö olo tuon jälkeen. En ollut vilkaissutkaan rastimääritteen yllä ollutta radan pituutta matkan aikana. Luotin sumeasti siihen, että yhteislähtöön oli jaettu oikeat kartat. Hieman vähemmän harmitti, kun selvisi, että ainakin 3 muullakin B-radalle aikoneella oli ollut C-radan kartta... Oli siis sattunut isompikin käpy karttoja pussittaessa. No, pääsinpähän metsästä aiemmin pois... Joukkueeni ei kyllä nyt saa tulosta, kun tuosta tulee hylky.

***

Tällä kertaa ei kukaan päässyt huikkaamaan: "saako ohittaa?" Viime viikolla näin kävi Espoorasteilla. Ensin ihmettelin, mistä oli kyse, mutta sitten raksutti, kun tuon lisäksi takana tullut totesi, että "vaikka tuossa niin lukee". Seurapaidassani on nimittäin lukee takana: "Oho! Ei saa ohittaa!" Ihme, ettei kukaan ole aiemmin tuota huomannut kysyä...

Mukkelismakkelis pyörällä (taas)

Laitoin tänään illan päätteeksi pyöräni vihdoin ajokuntoon. Käsipumpulla en saanut renkaisiin ilmaa juuri yhtään, joten ajoin läheiselle huoltoasemalle täyttämään renkaat. No, pitihän se taas kokeilla, miltä tuntuu kaatua asfaltille. Lähes pysähtyneenä ilmapisteen luo kaaduin vasemmalle kyljelle, jolta puolen en vielä ollut saanut jalkaa irti polkimesta. Onneksi pyörän ei käynyt kuinkaan ja minäkin selvisin yhdellä verinaarmulla sormessa, muutamalla muulla ruhjeella ja hieman kipeytyneellä ranteella. Ilmeisesti olin oppinut jotain edellisestä kaatumisesta. Ja ehkä tämä pyöräilykausi tästä käynnistyy...

Torstaina on tarkoitus harrastaa liikuntaa jälleen suunnistamisen muodossa. Toivottavasti en eksy samalla tavalla kuin viime viikon keskiviikon Aluerasteilla. Kun hieman innostuin lisäämään juoksuvauhtia, huomasin yhtäkkiä olevani keskellä nuorta koivutiheikköä enkä nähnyt eteen enkä taakse. Jouduin palaamaan suunnilleen tulosuuntaan ja etsimäni kuntopolku löytyi aivan eri suunnasta kuin olin kuvitellut. Vielä siis on hieman hakusessa tuo suunnistustaito. Toivottavasti kuntoutuu kohti Venloja...

Suunnistuskausi auki kompuroiden

Uskaltaiduin suunnistamaan, kun laulututkinto tuli suoritetuksi eikä tarvinnut enää pelätä vilustumista tai loukkaantumista. Viikonlopun "tyhjennysharjoitus" laittoi kyllä miettimään, miten mahdan metsässä jaksaa. Reitti oli kuitenkin vain reilut 3 kilometria, joten en uskonut matkan koituvan ongelmaksi.

Heti ensimmäisen rastin löytymisen kanssa oli niin suuria vaikeuksia, että olin varma, ettei matka taitu kovin joutuisasti. No, onneksi tuo jäi pahimmaksi pummiksi matkalla. Rupesin tekemään tarkempaa työtä ja hidastin vauhtia. Ei tuntunut siltä, että olisi erityisen hyvin jaksanutkaan juosta koko aikaa.

Ennen seitsemättä rastia kaaduin suoraan polvelleni ja hetken sattui aika lujaa. Kipu ei kuitenkaan jäänyt päälle ja pystyin hyvin jatkamaan matkaa.

Kotona selvisi, millaisen muhkun sain polveeni (tuo pallura tuossa polvilumpion oikealla puolella). Muita mustelmia tuli ainakin 4...

Ruokamyrkytyksen kourista lautakunnan eteen

Kauan odotettu ja pelätty laulututkintopäivä koitti vihdoin tänään. Pelkäsin niin kovasti, että saisin flunssan ennen h-hetkeä. En antanut itseni vaihtaa kevätvaatteisiin, juhlin vappua suhteellisen rauhallisesti ja menin Ulliksen piknikille vasta puolilta päivin välttääkseni aamun viileyden ja vilustumisvaaran. Ja toden totta, flunssapöpöt kiersivät minut kaukaa. Mutta arvaamaton vaara vaani kulman takana.

Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.

Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."

Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.

Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.

Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.

Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.

Sylvesterillä "huulipunaa" kyljessä

Huomasin tänään, että Sylvesterin kyljessä on "huulipunaa". Taitaapi kaksivuotias menopelini olla tullut murrosikään, kun tuollaisia jälkiä löytyy. Joku punainen auto oli selvästi antanut sille suukon parkkipaikalla. Aiemmin Sylvesteri on saanut vain muutamia mustelmia lajitovereiltaan, kun jotkut ovat olleet kovakouraisia parkkipaikalla ja eräs ärhäkkä tuli liian lähelle perää liikennevaloissa. On toki talven aikana tullut Sylvesterin näkökenttäänkin yksi arpi naapurin nastasta. Ja saihan poikaparka turpiinsakin kerran, mutta omasta syystään (tai kuskin...). Sylvesterin omistajaa harmittaa kuitenkin eniten jäljet, jotka eivät ole omistajan itse aiheuttamia. Viikko sitten neuvolasta taisi tarttua vielä jokin kurkkukipu Syltylle, kun sen kurkku eli tuuletin päräjää. Huomenna viedään neuvolaan takaisin tarkistettavaksi.

Kirjastokokemuksia

- Niin, luulisi, että Sibiksen kirjastossa olisi...
- Joo, kyllä se on aika kattava... Ei YouTubesta löydy?
- Oli siellä yksi, mutta ei tainnut olla natiivi laulaja. Lausumista olisin tarkistanut

Keskustelu konservatorion kirjastonhoitajan kanssa jatkui tuosta vielä eri vaihtoehtojen pohtimisella. Olimme ensin yhdessä tutkailleet, löytyykö etsimästäni laulusta laulettua versiota Arscasta (Taideyliopistojen kirjastojen kokoelmatietokanta). Ei löytynyt. Yllätyin kuitenkin, että kirjastonhoitaja ehdotti YouTubea. Luulin, että informaatikot olisivat henkeen ja vereen tekijänoikeuksien vaalijoita. Sinänsä ymmärrettävää, että tiedonhaun ammattilainen on perillä nykytrendeistä, ja ihan hienoa asiakaspalveluahan se sinänsä oli.

Eilen vierailin Sellon kirjastossa ja yritin tilata sinne toisesta espoolaisesta kirjastosta levyn, jonka luulin sisältävän etsimäni kappaleen alkuperäiskielellä. Siellä ystävällinen kirjastonhoitaja kertoi, että levyllä laulu on laulettu suomeksi, joten vesiperä kaupunginkirjastoistakin. Sen sijaan kirjastosta tarttui mukaan samaisen laulun partsikkaversio ja energiamittari. Niin, kaikenlaista sitä nykyään kirjastoista saakin lainaan. Hyvää palvelua sekin.

Netistä on musiikkiopinnnoissa sekä hyötyä, että haittaa. Hiljattain sieltä löytyi erään kurssikappaleeni sanoittaja, kun painetussa nuotissa sitä ei ollut (eikä Sibiksen Laura-tietokannassa). Toisaalta tähän edellä esillä olleeseen lauluun netistä löytyi sanoitus, joka poikkesi niin pieniltä osin nuotissa olleeseen sanoitukseen, että aloin epäillä painovirheitä. Siksipä hain verrokkinuotin partsikkaversiona kirjastosta.

Ikäpohdintaa

Olen menossa huomenna mukaan laulamaan Matteus-passion Soprano in ripieno -kuoroon eli käytännössä lapsikuoroon (joku voisi sanoa, että olen 20 vuotta liian vanha...:D). Tämä mahdollisuus tuli konservatorion All4Voices-nuorisokuoron kautta. Ja nuorisokuoroon päädyin lähinnä siksi, että tarvitsen yhteismusisointia, jos haluan suorittaa edes musiikin perutason, eikä ilman laulun peruskurssia 2 ollut oikein muita vaihtoehtoja.

Kevään aikana olen useaan kertaan turhautunut tai päivitellyt itseäni huomattavasti nuorempia teinejä niin musiikin perusteiden tunneilla kuin kuorossakin. Eilen sitten olin Matteus-passiotreeneissä. Siellä suurin osa ripieno-kuorosta on lapsikuorolaisia. Ja täytyy kyllä todeta, että pyörittelin silmiäni vielä enemmän siellä kuin pelkkien teinien kanssa. Mutta mikä huvittavinta: myös teinit avautuivat näistä varhaisteineistä ja nuoremmista... Olen eilisestä lähtien ja erityisesti tämän päivän kuorotreenien jälkeen naureskellut teinien kommenteille ja toisaalta itselleni... kun on taas saanut uutta perspektiiviä. Teinien kanssa voi vielä päästä jotensakin samalle aaltopituudelle, mutta varhaisteinit... ei mitään mahdollisuutta.:D Onneksi en ryhtynyt opettajaksi.

Ja niin, nyt täytyy kyllä miettiä, kuinkahan huvittavana itseäni vastaavan verran vanhemmat työkaverit pitävät minua, jos sama perspektiivin korjaaminen jatkuu iän myötä... :D