Yllätin itseni

Starttasin eilen elämäni toisiin kansallisiin suunnistuskisoihin Sipoossa. Kisapaikalla oli hieman orpo olo, kun touhu on minulle niin uutta. Tosin kisajärjestelyihin osallistuminen elokuun alussa ja aiempina vuosina oli tuonut hieman lisää perspektiiviä asioihin. En esimerkiksi ihmetellyt, miksi kuuluttaja toisteli repliikeissäään:"...jos kaikki menee niin kuin pitää." (Jolla siis viittasi enemminkin tulospalvelun toimivuuteen kuin kilpailijoiden suorituksiin... oletan)

Yritin ennen suoritusta keskittyä kunnolla ja pyöritellä kuin mantraa päässäni, että olen menossa tekemään omaa suoritusta eikä pidä antaa muiden häiritä. Onneksi en tunne kilpasisariani, joten siltä osin omaan suoritukseen keskittyminen oli helppoa. Starttasin kello 11.33 D21C-sarjan 2,2 kilometrin mittaiselle radalla toiseksi viimeisenä sarjan kilpailijoista. Viimeisen lähtijän lähtöaika oli vasta puolisen tuntia minun jälkeeni, oli ilmeisesti jälki-ilmoittautunut. Onnistuin kohtalaisesti keskittymään omaan suoritukseeni, mutta liikaa tuli kyllä vielä kuikuiltua muita suunnistajia ja ihan turhaan! Eipä niistä yleensä kukaan ollut menossa samalle rastille kuin minä. Etenemiseni oli hieman epävarmaa. Pysähtelin tarkistamaan "maamerkkejä". Uskaltauduin kuitenkin juoksemaan ehkä hieman enemmän kuin yleensä iltarasteilla.

Kuudesta rastista kolme ensimmäistä löytyi pienen koukkauksen jälkeen. Neljäs näkyi polulle. Viides oli vastarinteessä ja aluksi päädyin väärälle rinteelle, mutta tajusin pienen pohdinnan jälkeen melko pian olevani väärän rinteen laidassa. Kuudes oli maalialueella ja juoksin sinne toisen suunnistajan peesissä.

Kävin leimantarkistuksen jälkeen jonottamassa väliaikatulostuksessa ja hämmästykseni oli melkoinen, kun näin tietokoneen näytöltä olevani kolmas seitsemästä. Yhdeksästä suunnistajasta kaksi puuttui vielä listalta. Tiesin, että suunnistaja, jonka lähtöaika oli minua 2 minuuttia ennen, ei ollut lähtenyt (eikä olisi siinä vaiheessa enää voinut tulla minua nopeammin maaliin), mutta se viimeisenä metsään lähtenyt, oli vasta taipaleensa alkuvaiheessa. Piti siis jännittää ainakin puoli tuntia ennen kuin lopullinen sijoitus ratkeaisi. Käytännössä jouduin odottamaan yli 40 minuuttia ennen kuin huomasin tulostaululla ilmoituksen, että sarja oli valmis. Sijoitukseni oli edelleen kolmas ja maaliin tulleita oli yhteensä kahdeksan.

Suupielet koholla kävelin palkintopöydän luo, josta palkinto piti noutaa. Olin kyllä salaa mielessäni asettanut tavoitteekseni palkinnoille pääsemisen, vanha kilpaurheilija kun olen, mutten varsinaisesti ollut uskonut siihen yltäväni. Sattumalta palkintopöydän luona olivat myös sarjani ykkönen ja kakkonen samaan aikaan (sekä muiden sarjojen kilpailijoita). Ehdin nähdä, että jos olisin juossut reilut 4,5 minuuttia nopeammin, olisin saanut tehosekoittimen(!). Reilun minuutin nopeampi aika olisi tuonut Hackmannin kattilan. Minulle puolestaan ojennettiin niin päheä juustohöyläsetti, etten tiedä, miten sitä käytetään. ;)

Taas suunnistusmetsässä

Eilen Espoorastit olivat Leppävaarassa. Paikan helppo saavutettavuus oli tuonut paikalle porukkaa niin paljon, että karttoja ja kirjautumista piti jonottaa. Otin B-radan, koska tiesin, että maasto on kuntoratojen vuoksi helppo.

Lähdin reippaahkoa juoksua liikenteeseen. Ensiaskelilla tuntui, että edellisen päivän luistelutreenien veto painoi jaloissa, mutta hetken kuluttua tämä tunne ikään kuin valui pois jaloista. Maaston lisäksi rata oli tehty suhteellisen helpoksi ja rastit löytyivät ilman suurempia ongelmia. Helppo maasto ei kuitenkaan tarkoita kevyttä maastoa. Leppävaarassa on tunnetusti paljon mäkiä. Yhdellä rastivälillä on noin 10 käyrän nousu noin sentin matkalla (mittakaava 1:10000), tosin käyräväli olikin vain 2,5 metriä eikä 5 metriä. Pisti huohottamaan.

Loppuun asti tuntui siltä, että suunnistus sujui vaihteeksi ihan mukavasti. Maalissa kuitenkin iSuunta kertoi jälleen juhlallisesti, että sijoitus oli 47. Lopullinen sijoitus näyttää olevan 71. Olisi vain pitänyt jaksaa näimmä juosta lujempaa, että olisi ollut edes muutaman sijan korkeammalla.

Eilisen kokemuksen jälkeen on taas parempi fiilis ensi lauantain kisoista. Saa nähdä, löydynkö sen jälkeen rankilistalta paremmalta vai huonommalta sijalta kuin nyt SuuntoGamesin jälkeen (sijoitus 672/719). Laskukaava on niin hämärä, että ei voi etukäteen ennustaa...;)

Puhelinlaina

- Hei...
- Mitä?
- Hei, onks...
- Mitä?
- Hei, onks sulla puhelinta?
- Ei ole puhelin juuri nyt mukana, totesin. Olin viemässä roskia, kun toisesta rapusta tullut mies käveli rauhallisesti nurmikon poikki minua kohti ja yritti pysäyttää minua.
- Kun vaimo on tajuton ja pitäisi soittaa ambulanssi... kun multa meni puhelin rikki, mies sammalsi.
- Mulla ei ole nyt puhelinta mukana, koita vaikka soittaa jonkun ovikelloa.
- Kun mä koitin tuolla, mutta kukaan ei oo kotona.
- OK... vien nämä äkkiä ja haen sitten puhelimen.

Vein roskat ja niitä viedessä mietin, mitä ihmettä oikein teen. Toinen voi olla hengenvaarassa ja minä menen ensin viemään roskat ennen kuin haen puhelimen! Toisaalta mies ei vaikuttanut yhtään hätääntyneeltä ja omaan arviooni tilanteesta ei voinut olla vaikuttamatta miehen humalatila.

Kun palasin roskiksilta, mies odotti pihassa ja jatkoi selittämistä siitä, että oma puhelin on rikki ja vaimon puhelintakin oli yrittänyt... tosin jäi epäselväksi, mikä siinä oli vikana. Lupasin hakea puhelimeni ja kipaisin juoksuun.

Hain puhelimeni ja näppäilin hätänumeron valmiiksi miestä varten ja ojensin puhelimen miehelle. Mies sai vaikeasti selvitettyä hätäkeskukseen, että vaimo ei herää ja on aiemmin pudonnut lauteilta saunassa ja päässä on tikit ja kun nousee ylös, vain oksentaa ja näkee kolme päätä... Kadun nimen sai sanotuksi oikein, mutta numero meni pahasti vikaan. Sen korjasin ja mies korjasi hätäkeskukselle sen. Puhelu loppui kotvan kuluttua ja kysyin, tuleeko ambulanssi. Koska mies oli puhunut niin sekavia ja oli selvästi humalassa, epäilytti, mitä hätäkeskus oli tapauksesta päätellyt ja löytäisivätkö perille, kun osoitetieto ei ollut täydellinen. Olen ehkä lukenut liikaa Hätäkeskus-blogia. Kysyin mieheltä, käskivätkö jäädä ulos odottamaan. Mies sanoi, että "kai ne tulevat tuohon oven eteen". Sitten hän kiitti kädestä pitäen puhelimen lainasta. Minä totesin, että toivottavasti asiat selviävät.

Menin sisälle. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Halusin nähdä, miten tilanne kehittyy. Kävin pari kertaa katsomassa rappukäytävän ikkunasta sisäpihalle. Ensimmäisellä kerralla näin miehen odottavan ulko-ovella. Toisella kertaa olin helpottunut: oven edessä seisoi ambulanssi. Se oli siis tullut ja löytänyt perille, eikä tarvinnut miettiä, olisiko pitänyt tehdä jotain enemmän. Jäin seuraamaan, tuodaanko asunnosta joku ulos. Kun olin odottanut noin vartin, näin, kun kaksi ambulanssimiestä poistui rapusta rauhallisesti ilman potilasta. Siitä päätellen, että viipyivät siellä noinkin kauan, siellä oli jokin tilanne päällä, mutta ilmeisesti ei onneksi niin vakavaa kuitenkaan, että olisi tarvinnut viedä potilasta sairaalaan. Kaikesta huolimatta sitä jäi miettimään, olisiko pitänyt toimia itse toisin, tehdä jotain muulla tavalla...

Sikainfluenssakammoa ilmassa

Sikainfluenssasta kohistaan sen verran paljon, että pitäisiköhän se uhka alkaa ottaa tosissaan? Olen kyllä jo lisännyt käsien pesua, mutta muuten en ole juuri tehnyt mitään. Enkä tiedä voinkokaan.

Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:

• Töissä intranetissa on ohjeita, miten torjua tautitartuntaa.
• Projektiryhmälle laaditaan taudin varalle varautumissuunnitelma.
• Tänään alkoi musiikin perusteet 4 -kurssi konservatoriolla. Opettaja pyysi kaikkia luokkaan tulleita käymään käsipesulla ennen istuuntumista. Käsipesupyyntö ei paljon kaivannut selittelyjä, kun oviin oli kiinnitetty sikainfluenssajulisteita...

Tuskin etukäteismurehtimalla voittaa juuri mitään, joten en aio käsienpesun lisäämisen lisäksi kovin paljoa miettiä asiaa.

Maistoin omaa lääkettäni

Kun heinäkuun alussa olin Espoorasteilla kilpailunjohtajana, sattui sateinen ilta. Silti suunnistajia oli mukavasti. Yksi paikalle tullut kysyi kartan myynnissä: "Onko tässä mitään järkeä?" Silloin naureskelin kysymykselle. Mitäs sitä yksi pieni sade haittaa, paitsi että kartta voi mennä muusiksi ilman muovia tai jos metsässä on hirvikärpäsiä, voi olla ikävä tunne, kun miettii, hiippiikö hiusrajassa hirvikärpänen vai valuuko siellä vesitippa.

No, tänään oli minun vuoroni mennä sateella suunnistamaan. Olihan se aikamoisen ikävää, kun kaikki päällä olleet vaatekappaleet kastuivat. Mutta sittenpä pystyi surutta loppumatkasta juoksemaan lätäkköjen ja soiden poikki.

Suunnistus itsessään oli aikamoista haahuilua. Huomasi, että edellisestä kerrasta (21.7.) oli kulunut aikaa. Ihmettelin muun muassa, että kylläpä ratamestari oli laittanut rastin pusikkoiseen ja heinikkoiseen rinteeseen, kun olin kahlannut käyrää pitkin rinteen reunaa aikani. Sitten laskeuduin hieman ja huomasin polun. Menin polulle ihmettelemään, missä oikeastaan olin, kunnes lopulta tajusin, että olin ollut viereisen rinteen reunalla. Ei se rasti sitten oikeasti ollut niin pusikossa... Yhdellä rastivälillä yritin olla fiksu ja "oikaisin" pienen matkan polulta tielle. No, menin pyörälle päästäni enkä ollut löytää sitä tietä. Vielä kolmannellakin rastivälillä oli ongelmia, kun etsin kiveä liian alhaalta rinteestä hämäännyttyäni toisista suunnistajista, jotka kysyivät, etsinkö sitä rastia.

Samulikin tuli metsään, vaikka luulin, että hän oli saanut tarpeekseen sadekeleistä sillä kerralla, kun olin kilpailunjohtajana. Hän selviytyi radasta nopeammin kuin minä.:)

Sadekeli toi kivat kikkurat (jotka kyllä hävisivät, kun pesin hiukset).

Nauruterroristeja?

Pyöräilin tänään Oulunkylään ja takaisin. Paluumatkalla radan varressa, siinä Pitäjänmäen ja Mäkkylän välillä, säpsähdin ja tein pienen koukkauksen, kun jostain ylempää alkoi naurun remakka. Vilkaisin ylös ja näin lauman miehiä istuvan kalliolla ja nauravan sen sortin tekonaurua, että olivat varmaan viinapäissään päättäneet kokeilla, mitä pyöräilijälle käy, kun juuri kohdalla alkaa nauraa. No, eipä siinä hullummin käynyt. Nauratti itseäkin koko loppumatkan.:)

Pitäisikö sittenkin olla vanhempi?

Sain eräältä optikkoliikkeeltä mainoskirjeen. Siinä kerrotaan, että saa ikänsä suuruisen alennuksen. Näin 28-vuotiaana alennus ei siis ole järin suuri. Olisiko sittenkin parempi olla vanhempi? Edellisen kerran olen ajatellut niin varmaan joskus alaikäisenä. Viime aikoina sitä on ennemminkin halunnut joko olla nuorempi tai jäädyttää ikänsä.

Kotimaan lomamatka

Lähdin sunnuntaina Kalevan kisoista selvittyäni kotimaan lomamatkalle. Ajelin ensin Orivedelle sunnuntaina ja sieltä maanantaina Revonlahdelle kaverin luokse kylään. Tiistain vietin Oulussa maisemia katsellen ja ostoskellen. Ja törmäsinpä sattumalta tuttuihinkin. Hämmentävää.

Keskiviikkona matka jatkui Pietarsaaren kyläpaikan kautta Parkanoon, josta palasin tänään Tampereen välipysähdyksen jälkeen Espooseen. Ajokilometrejä kertyi yhteensä 1426. Ihan mukavasti siis. Valitettavasti kaikkia työajatuksia ei pääse karkuun ajamalla kauas. Loppumatkasta ajatukset pysyivät sentään jo kurissa.

Maanantain ensimmäiseltä pysähdyspaikalta Viitasaarelta osui silmiini pari todistetta keskisuomalaisten huumorintajusta. Laitan ne tähän kevennykseksi.


(Jos kuvasta ei saa selvää, tuossa käsinkirjoitetussa paperissa lukee:"Valitettavasti muotoiluteknisistä syistä myymme vadelma-sorbettia vain kipossa.:( Olemme pahoillamme kaikkien tötteröiden ystävien puolesta!")

Ja tässä oli sitten paattia nimellä lykätty.:D

Penkkiurheiluviikonloppu

Viime viikonloppu kului penkkiurheilupainotteisesti. Tällä kertaa kisapaikoilla eikä TV:n ääressä. Lauantaina polkaisin Helsingin velodromille katsomaan ratapyöräilyn SM-kisoja, kun sateella uhannut sääennuste oli onneksi ollut väärässä. Innostuin lähtemään kisakatsomoon, kun tiesin luistelututtavani Elisa Arvon olevan viivalla. Elisa nappasikin kaksi mitalia.:) Toinenkin luistelupiireistä tuttu ajaja radalla näkyi: pikaluistelun päävalmentaja Janne Hänninen oli kisassa mukana. Lisäksi toimitsijoissa ja huoltojoukoissa hääri luistelupiireistä tuttuja kasvoja.

En ollut ennen katsonut ratapyöräilyä kuin joskus televisiosta ja olinkin hieman ulalla säännöistä. Onneksi ne arvasi helposti tai kuuluttaja kertoi. Ja onneksi se oluttölkin kanssa katsomoon saapunut herra kysyi minulta juuri naisten linja-ajon aikana, kuinka pitkä rata on ja voittaako se, joka tulee ensiksi maaliin... Siihen mennessä olin jo ehtinyt nämä asiat oppia. Näin maallikon silmiin oudoin laji oli keirin. Siinä pyöräilijät ajoivat alkumatkan "moottoripyörän" perässä (kuuluttaja puhui moottoripyörästä, mutta polkumopolta se minusta näytti). Tietyn kierrosmäärän jälkeen nopeutta nostanut "moottoripyörä" poistui radalta ja porukka kiri puolitoista kierrosta maaliin. Alla kännykameralla kuvattu videonpätkä kisan alusta.


Sunnuntaina puolestaan menin katsomaan Kalevan kisoja, kun ne järjestettiin tänä vuonna Leppävaarassa ja tiesin, että lapsuuden ja nuoruuden seurakaverini ja ex-naapurini Tanja Komulainen (os. Mäkinen) on hyvässä kiekkovireessä, vaikka ensin kauhistelin lippujen hintoja (halvimmat maksoivat 18 euroa). Mutta kyllä kannatti: Tanja nappasi naisten kiekkokultaa. Alla mestarin tyylinäyte (pokkarilla ei valitettavasti saanut parempaa kuvaa).
Sunnuntaina kisoissa käytiin myös miesten keihäsfinaali. Tämä oli toinen kerta, kun olin näitä Suomen keihäsmiehiä katsomassa ja taas satoi. Se ensimmäinen kerta oli MM-kisoissa 2005 ja silloin vasta satoikin. Istua värjötin sateessa jätesäkissä ja sadetakissa. Jätesäkki toimi itse asiassa juuri tarkoituksensa mukaisesti: kengät ja reppukin pysyi kuivana. Toisin kuin olisi käynyt, jos minulla olisi ollut jalassani sadehousut. Sateesta huolimatta kisa oli kyllä ihan jännä. Ja ehtipä sitä muitakin lajeja seurata ihan mukavasti.

Ça y est! (*

Poriin lentelyn jälkeen hyppäsimme hieman isomman koneen kyytiin (MD-90) ja suuntasimme nokan kohti Pariisia. Koska kumpikaan meistä ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin, luvassa oli lähinnä ns. perusnähtävyyksiin tutustumista. Ja sitä totisesti tuli tehtyä niin paljon, että jalat olivat joka ilta tosi kipeät, kun pääsimme majoitukseen asti. Olimme kaksi ensimmäistä yötä hotellissa ja loput neljä Tukholman vaihtoajalta tutun italialaisen Romanon ja hänen tyttöystävänsä asunnossa heidän ollessaan lomareissulla.

Oli ihan mielenkiintoista päästä asustelemaan pariisilaisessa kerrostaloasunnossa. Eksoottisinta näin suomalaisen näkökulmasta oli, että lämmintä vettä sai vain sytyttämällä kaasuliekin boileriin. Liekki hulmahti iloisesti, kun kraanan käänsi lämpöiselle. Toinen eksoottisuus oli eriytetty vessa ja kylpyhuone. Ei siinä muuten olisi ollut mitään niin eksoottista, mutta kun vessassa ei ollut käsienpesulavuaaria, vaan kädet piti käydä pesemässä erikseen kylpyhuoneessa. Välimatka taittui eteiskäytävää pitkin ja vessan ja kylpyhuoneen väliin oli mahdutettu keittiö, jonne olisi voinut käytävältä poiketa matkalla pesemään käsiä.

Etukäteen meillä oli mielikuva, että pariisilaiset eivät puhu kirveelläkään englantia. No, tämä väittämä osoittautui vääräksi. Lähes poikkeuksetta, kun aloitin ravintolassa asioinnin ranskaksi, tarjoilija vaihtoi kielen englanniksi. Koin tämän hieman nöyryyttäväksi, mutta ehkäpä se oli vain pariisilaisten mielestä kohteliasta. Minulla oli välillä ymmärrysvaikeuksia ja oli vaikea uskoa todeksi, että yhdeksän vuotta sitten sain lyhyen ranskan ylioppilaskuuntelusta täydet pisteet. Nyt kömmähdyksiä sattui niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin numeroissa. Pariin otteeseen myyjä katsoi kieroon, kun yritin antaa lähellä tasarahaa olevaa rahaa tai vaihtorahan maksua helpottavan kymmensenttisen (soixante-dix ei ole dix vaan soixante-dix eli 70). Omaksi puolustukseni täytyy kyllä todeta, että tein vastaanvanlaisen virheen Suomessa reissun jälkeen ostaessani mansikoita. Kuulin hinnan väärin ja annoin myyjän mielestä oudon määrän rahaa...

Tässä muutamia kuvia reissusta.

Aloitimme nähtävyyksien kiertämisen Versailles'sta. Linnan ja puiston kiertämiseen saimme kulumaan noin kuusi tuntia. Juuri, kun poistuimme puistosta, alkoi rankkasade.

Linnan puistossa oli muun muassa tällainen hauska Apollon-jumalaa esittävä patsas.
Ja olipa siellä todella paljon hienoja istutuksiakin.

Eiffel-tornia kävimme katsomassa lähempää kahdesti ennen kuin nousimme siihen viimeisenä iltana. Ensimmäisellä kerralla totesimme jonot päiväsaikaan mahdottomiksi ja toisella kertaa saman illalla. Lopulta, kun jonotimme, jono etenikin ihan mukavaa vauhtia. Ylin kerros oli sillä hetkellä kiinni, kun ostimme lippuja, joten kävimme vain kakkostasantella, mutta oli sieltäkin hienot näköalat.

Eiffel-torni herätti turisteissa ihmetyksen ilmeitä, mutta onhan se aika uskomaton pytinki. Jo pelkästään sen maalaus painaa 60 tonnia.
Louvressa riitti myös katseltavaa sunnuntaipäivän ratoksi. Kiersimme yhden kerroksen yhtä siipeä kaksi tuntia, minkä jälkeen totesimme, että vauhtia on lisättävä. Lopulta skippasimme osan näyttelytiloista, kun tuntui, että taide-esineet aiheuttivat information overflow'n.
Sattumoisin olimme kaupungissa sinä päivänä, kun Le Tour de France tuli maaliin Pariisiin. Kun pääsimme Louvresta ulos, siirryimme kadun varteen seuraamaan Le Tourin kilpailijoita edeltänyttä kulkuetta. Sponsorit olivat pukeneet autonsa mitä kummallisimpiin kuoseihin. Valitettavasti kuvani niistä kapistuksista eivät oikein onnistuneet. Kulkueen jälkeen oli pitkään tyhjää. Olimme olleet kadun varressa miltei kaksi tuntia, kun helikopteri lähestyi lupaavasti. Hetken kuluttua pyöräilijöitä pujahti näkyviin ja lähes saman tien pois näkyvistä. Toinen joukkio tuli kotvan kuluttua. Joku toinen turisti julisti heidän mentyään: "I saw Armstrong, I saw Armstrong!" Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tunnistaa ketään pyöräilijää. Sen verran vähän seuraan lajia.

Muita mukavia nähtävyyksiä olivat Sacré-Cœurin basilika Montmartrella...
...Parc Luxembourg...
...ja niin, pieni Vapauden patsas.
Reissussa riitti aurinkoa, mutta myös sadetta. Ruoka oli hyvää ja mielenkiintoista nähtävää riittää toiseksikin kerraksi. Esimerkiksi Notre Damen näimme vain ulkoa, katakombit jäivät näkemättä, vaikka Montparnassen hautausmaalla piipahdimmekin, samoin Centre Pompidou ja Musée d'Orsay jäivät seuraavaan kertaan. Ehkä siis jonakin päivänä uudestaan.:)

(* Otsikoksi valitsin ko. lausahduksen, koska sain sen suhteen valaistuksen matkalla. Näin sen kirjoitettuna eräässä julisteessa. Samalla tajusin, mikä oli se fraasi, jota ranskan opettaja käytti yhtenään lukion ranskantunneilla. En silloin hahmottanut, mistä sanoista lausahdus koostui...

Suojuoksua sun muuta

Kiersin tänään taas Espoorasteilla B-radan. Aikaa kului vartin verran vähemmän kuin viime viikolla, vaikka tällä kertaa tuli mokailtua vähän enemmän kuin viimeksi. Täytyy todeta, ettei kompassi suunnistajaa tee. Hankin uuden kompassin eilen entisen (mukamas) hidastuneen tilalle. No, sillä ainoalla välillä, jonka yritin oikeasti taittaa suunnan varassa, päädyin täysin väärän sähkölinjan varteen. Linjassa oli se kyllä hyvä puoli, että sitä tukena käyttäen pystyin jatkamaan matkaani, vaikka tulihan siinä ylimääräistä juostua.

Viimeiselle rastille tullessa tuli harrastettua hieman suojuoksua, kuten kuvassa vessan lattialla makaavat suunnistuskengät osoittavat.
Kolhuittakaan en säästynyt. Reiteen tuli oksasta naarmu ja housuihin palkeenkieli. No, onneksi ei sen pahempaa.

Matkalle sattui myös yksi kaatuminen omiin jalkoihin. Innostuin liikaa nähtyäni rastin, joka oli lenkkipolun vieressä. Noloa, mutta niinkin voi näimmä käydä.

Lennokas loman aloitus

Perjantaina alkoi kauan odotettu kesäloma. \o/ Se alkoikin varsin lennokkaasti, sillä lensimme Poriin. Emmin vielä perjantaina, lähtisinkö koneen kyytiin vai en, koska ensimmäisellä lentokerralla oli tullut huono olo. Silloin olimme ilmassa vain puolisen tuntia ja nyt edessä oli puolitoista tuntia pienkoneen kyydissä. Tällä kertaa kone oli kuitenkin hieman isompi, nelipaikkainen, eli PIKin DA40 TDI Diamond Star.
Menomatkalla kyyti olikin tasaista eikä huonovointisuudesta ollut tietoakaan. Paluumatkalla tänään sen sijaan loppumatka oli aika pomppuista ja vatsa meni hieman sekaisin. Onneksi pomppuisa pätkä ei ollut ajallisesti kovin pitkä, joten olo korjaantui pian maan pinnalla.

Taivaalta katsoen huomaa erilaisia asioita. Esimerksi havaitsin, että Kalevan kisojen alla vaihdettu Leppävaaran kentän pinnoite onkin entisen punaisen sijaan sininen!
Taivaalta kaikki näyttää myös pienemmältä. Vai mitä sanotte Silja Linen laivasta?
Menomatkatkalla näimme aika läheltä pilvenhaituvia. Paluumatkalla oli tasainen pilvikatto, mutta se oli paljon lentokorkeuttamme, 4000 jalkaa, korkeammalla.
Ja lopuksi potretti "apulentäjästä".;)

Hammaslankapuskuri petti

Päätin muutamia vuosia sitten ostaa hammaslankaa varastoon siltä vartalta, että yksi paketti tyhjenee eikä kuitenkaan muista ostaa heti uutta. Puskurointi on toiminut hyvin: varastossa on aina ollut uusi paketti hammaslankaa edellisen loputtua ja olen rauhassa voinut ostaa uutta, kun olen muistanut. Mutta nyt, ensimmäisen kerran ehkä neljään vuoteen, hammaslankapuskuri oli tyhjä! Olen joko tulossa vanhaksi tai sitten vain kovasti loman tarpeessa, kun unohtelen asioita... Saa nähdä, milloin muistan ostaa uuden paketin hammaslankaa.

Voihan iSuunta!

Kävin tänään taas suunnistamassa. Kiersin B-radan, 5,4 kilometriä, 16 rastia. Valitettavasti Frwd:ni simahti kesken kaiken, kun en ollut hetkeen ladannut akkuja. En siis tiedä, kuinka pitkä reitti oikeasti tuli kierretyksi. Tosin tällä kertaa ei varmaankaan tullut ihan hirveästi ylimääräistä, koska rastit löytyivät pääosin ihan hyvin.

Siitä huolimatta, että rastit löytyivät ihan hyvin, huomasin jo matkalla, etteivät ne silti löytyneet kovin nopeasti. Maaliin päästyäni emitin purussa puhuva tulosohjelma iSuunta kertoi aikani olevan ok ja sitten ajan ja sijan ("Suvi Vuorinen, B-rata, Ok, aika 1 tunti 45 minuttia 14 sekuntia, sija 45"). Aikaa ja erityisesti sijaa ei aina huvittaisi kuulla heti suorituksen jälkeen. Ei tänäänkään. Tulostaululta selvisi myös, että olin siihen mennessä hitain B-radan hyväksytysti kiertänyt. Nähtäväksi jää, kuinka mones olen lopputuloksissa.

Pääasia kuitenkin oli päästä suunnistamaan kunnolla pitkästä aikaa. Viime viikolla olin järjestämässä Espoorasteja, joten en itse päässyt metsään. Tosin keli oli niin sateinen, ettei houkutuskaan ollut kovin suuri. Ei vesisateessa seisoskelukaan toisaalta ollut kovin mieltä ylentävää. Yllättävän paljon kuitenkin kävi suunnistajia. Tänään kävijöitä oli paljon enemmän, kun sää oli parempi.

Mangaa ja fantasiaa...

Kävimme eilen Animecon-tapahtumassa kuulemassa Manga Messiaan tekijän Kozumi Shinozawan eli Kelly-sanin esitystä. Kun olimme saapumassa Kaapelitehtaalle, tuli vahvasti sellainen olo, että olen väärässä paikassa. Väkeä oli paljon ja suurin osa oli pukeutunut joksikin fiktiiviseksi hahmoksi, olihan samassa yhteydessä myös Finncon-tapahtuma, tai japanilaiseen lolita-tyyliin. Sanomattakin selvää oli myös se, että olimme kaukana ikäkeskiarvosta.

Poislähtiessämme törmäsimme seuraavaan näkyyn: erilaisia hahmoja tanssimassa Macarenan tahtiin. (Valitettavasti videon ääniraita on lähes olematon... Muistin virkistykseksi kappaleen voi kuunnella vaikka YouTubesta.)

Kesä ja kärpäset

Olen nauttinut työmatkojen polkemisesta pitkin Espoon rantaraittia. Ei liikennevaloja, ei juuri moottoriliikennettä ja pyöräily luonnonhelmassa antaa kivan startin päivään. Ainoa ikävä puoli ovat olleet pienet kärpäset, joita toki on luonnossa paljon, mutta erityisen kiusallisia ne ovat minulle olleet Villa Elfvikin kohdalla. Ensin honaisin pari viikkoa sitten pienen kärpäsen niin syvälle kurkkuun, että se oli pakko niellä. Urf. Viime perjantaina molempiin silmiin meni kärpänen, joista toinen oli vaikeampi tapaus. En meinannut saada sitä pois silmästä vielä kotonakaan. Kokeilin nenäliinaa, sormea ja pumpulipuikkoa. Tuntui, että se vain painautui syvemmälle silmäluomen limakalvoon. Tunsin pientä epätoivoa. Onneksi lopulta annettuani silmän olla hetken rauhassa, sain kärpäsen poimittua pois silmästä sormen avulla.

Tänään ajoin Elfvikin vierestä katsellen alaviistoon. Jospa ne kärpäset törmäsivät tällä kertaa päälakeeni (tai kypärään). Ainakaan yksikään ei osunut silmään tai suuhun. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut ajaa silmät ja suu kiinni paikan ohi... heh, ehkä aurinkolasit ajaisivat saman asian kuin silmien kiinnipito.

***

Toinen luontokohde, jonne päädyin pyöräilemään viime viikolla oli Viikin arboretum. Olin matkalla veljeni luo Herttoniemeen ja kevyenliikenteen Reittiopas sekä GoogleMaps neuvoivat ajamaan sitä kautta. Se oli sen verran hieno paikka, että ihmettelin, miten ihmeessä en ollut "löytänyt" sitä, kun vielä asuin Herttoniemessä vuosituhannen alussa ja lenkkeilin ahkerasti juosten ja pyöräillen. Arboretumiin pitää ehdottomasti mennä uudemman kerran ja sellaisella ajalla, että ehtii pällistellä niitä puita tarkemmin.

Tee-se-itse "Salakuunneltua"

Miksi kertoa Salakuunneltua-blogille kuulemansa jutut, kun ne voi julkaista omaankin blogiinsa? No joo, myönnetään, että kuullut jutut saavat tuon kautta isomman lukijakunnan ja itse voi säilyä anonyymina.

No, joka tapauksessa, tapahtui tänään kaupassa:

Mies istui marketissa penkillä ja puhui puhelimeen. Kävelin kertaalleen ohi ja mietin, mitä lie puhelinpalaveria hän oli siihen jäänyt pitämään. Tullessani uudestaan lähelle paikkaa, jossa mies istui, kuulin, kuinka hänen äänenvoimakkuutensa koveni ja hän miltei huusi puhelimeen:
- Minä en ole mitään sopimatonta kieltä käyttänyt, pitäkää se mielessä, vittu!

Ohikulkijan mieleen nousi ajatus, että noinkohan sitä on herra osannut pitää kielensä kannattimet kurissa.

Kansallisissa

Ostin täksi kaudeksi suunnistuslisenssin, koska se sisältää vakuutuksen, joka kattaa fysioterapian. Jotta lisenssi ei jäisi täysin hyödyttömäksi, päätin myös sitten kokeilla kansallisissa suunnistamista. Tänään se sitten tapahtui. Juoksin, vielä yskäisenä, D21C-sarjassa SuuntoGameseissa Vihdissä.

Yritin ottaa suhteellisen rauhassa, mutta kaipa se oli osittain hermoilua, kun alkupään rasteja joutui kiertelemään eli pummattua tuli ihan kunnolla. Loppumatkasta pystyi tukeutumaan polkuihin aika hyvin, joten yritin juoksemalla vähän paikata harhailuun kulunutta aikaa, vaikka tietenkin samalla tulin juosseeksi ylimääräistä. Toisiksi viimeinen rasti oli rinteessä, jossa oli paljon kiviä. Yhden kiven luona oli minun rastini. Ehdin kiertää kaksi muuta rastia ennen kuin oma löytyi. Olisi pitänyt vain jatkaa matkaa alunperin sinne, minne oli menossa, niin rasti olisi löytynyt suoraan.

Aikaa 4,3 kilometrin matkalla kului 1 h 17' 12". En kuitenkaan ollut viimeinen, vaikka epätoivo meinasi matkalla iskeä. Olin 8:s 11 hyväksytystä. Täytyy tunnustella, millainen fiilis on huomenna. Että josko sitä joskus toistekin uskaltautuisi kisaan.

Eläkettä odotellessa

Työeläkeote tuli jälleen. Ensimmäisen kerran, kun sen sai viime vuonna, siinä luvattiin minulle eläkettä noin 7 euroa/kk. Nyt määrä oli kymmenkertaistunut. Työnteko siis selvästi kannattaa. :) Tosin vastaisuudessa tahti ei ole sama: eläkkeen määrä ei kymmenkertaistu jokaista työvuotta kohden. Ensimmäisessä otteessa oli mukana vain pari kuukautta työtä yksityisellä. Eläkearviooni ei ole laskettu muutamaa vuotta valtiolla tehtyä työtä. Se on kyllä harmi, että alle 23-vuotiaana tehdyt työt eivät ole vaikuttaneet eläkkeen määrään, kun täytin 23 jo ennen vuotta 2005. On se niin epäreilua.

Olen varautunut korottamaan eläkkeeni määrää jo hyvissä ajoin, mutta näinä laman hetkinä ei säästöjen jama ole kummoinen. Saa nähdä, mikä on lopulta totuus, kun eläkkeelle asti pääsee. Jotenkin tämä työeläkeote vain sopii näihin minun ikäpohdintoihini, joita huomasin blogiani selatessa käyneeni itseni kanssa jo monta vuotta (1, 2, 3, 4). (Pitää lisätä tägi ikä, jotta kaikki aihepiirin tekstit löytyisivät helpommin...)

Lentoon...

Olin siitä lähtien, kun Samuli aloitti yksityislentäjän lupakirjan hankkimisen istumalla teoriatunneilla 2007-2008, ollut sitä mieltä, etten uskalla heti hypätä kyytiin, kun hän lupakirjan saa. Olin sitä mieltä entistä vahvemmin, kun kävimme kerran katsomassa PIKin Cessna 152 II:ta, jolla Samuli lensi koulutunteja. Oli se niin pieni ja heiveröinen kapistus.

Se päivä, jolloin Samuli vihdoin sai lupakirjapaperin, koitti viime maanantaina. Hän ehti viikolla lentää kahdesti itsekseen ja kysäisi ohimennen torstaina, käytäisiinkö Helsingin edustalla ilmassa ennen juhannuksen viettoon lähtemistä. Mietin tovin, mutta sitten yllätin itsenikin: suostuin! Siinä menikin sitten puoli päivää jännittäessä.

Kun päästiin koneeseen asti, minua ei pelottanut. Luotin siihen, että Samuli osaa hommansa lentäjänä. Toisekseen, en itse olisi voinut tehdä mitään. Niinpä keskityin radioliikenteen ällistelyyn ja valokuvaukseen. Kauniilta näyttänyt keli oli lopulta tuulinen ja pomppuinen. Niin pomppuinen, että tuli paha olo. Vatsaa kiersi vielä lennon jälkeenkin, muttei sentään tarvinnut tyhjentää... No, ehkä menoon voi tottua eli kyllä sitä varmaan toisenkin kerran hyppään Samulin kyytiin.

Tässä hieman kuva-antia puolen tunnin reissultamme.

Suomenlinnaa

TKK:n päärakennus Otaniemessä

Keilaniemeä

Lentäjäni Samuli

Nuhainen Venla-kokemus

Berliinin reissulta oli tarttunut mukaan jokin lievä nuhapöpö, joka alkoi vaivata kurkun käheytenä heti paluupäivänä sunnuntaina. Tarkkailin koko viikon olotilaa enkä ollut täysin varma ennen lauantaiaamua, olenko juoksukunnossa. Nuha oli lauantaihin mennessä hieman yltynyt ja välillä yskitti, mutta olotila oli kuitenkin kohtuullinen, joten en malttanut jättää Venlojen viestiä väliin.

Olin varautunut kylmään ja sateiseen säähän. Se oli väärää ennakointia. Mikkelissä oli painostava hellekeli. Olisin voinut hyvin jättää suunnistuspaidan alta t-paidan pois. Yritin juoda paljon aina lähtöpaikalle menoon asti. Puolisen tuntia piti verrytellä paahtavalla ravidalla ennen lähtöä. Tajusin hyvin pian, että lähtö todellakin tapahtuu siten kuin olin karttakuvasta päätellyt: lähtö kaarteesta ja juoksu ravirataa myöden etusuoran kautta takasuoralle ja sieltä metsään K-pisteelle. Alkukiihdytysmatka oli siis lähemmäs 800 metriä. Lähdössä oli mukana myös sellainen auto, jota hevosraveissa käytetään... Oli aika eläimellinen meininki kirmata liki 1000 muun naisen kanssa matkaan ja niin tukahduttavan kuuma. Se hyvä puoli tuossa lähdössä oli, että kerrankin oli alkukiihdytyksen aikana oikeasti aikaa ja tilaa tutkailla karttaa. En halunnut juosta itseäni heti läkähdyksiin, kun en ollut varma jaksamisestani nuhanenänä.

Ensimmäinen rasti meni vikaan: päädyin väärälle hajonnalle. Otin hieman sivulle ja taakse ja korjasin linjaa. Löytyihän se rasti sitten. Sen jälkeen minkään rastin löytymisessä ei ollut suurempia vaikeuksia. Yhden ylitsepääsemättömän jyrkänteen kiersin väärältä puolelta. Maasto ei suinkaan ollut pelkkää helppokulkuista kangasta. Oli märkää ja tiheikköä ja mäkiä. Lähellä ravirataa oli myös yksi syvä oja, jonka yli kahlasin muiden perässä. Vettä oli polven yläpuolelle asti. Viimeiseltä rastilta alkoi viitoitus. Joku huusi, että "kilometri vielä" (yli 7 kilometrin radasta oli siis liki 2 kilometria viitoitusta). Juoksin rentoa vauhtia kohti vaihtoa; vauhtia, jota arvelin jaksavani vaihtopuomille asti. Maastossa oli välillä tuntunut siltä, ettei oikein henki kunnolla kulje enkä jaksa hyvin. Pistääkin alkoi, kun juomarastilla joi, vaikka yritin juoda vain vähän. Viitoituksen alettua rennolla vauhdillani kuitenkin ohitin monta eikä kukaan tainnut mennä minun ohitseni. Tuloksista päätellen tulin loppuviitoituksen aikana nostaneeksi sijaani yli kymmenen pykälää. Leimasin vaihdossa sijalla 672. Vaihtopuomille oli vielä matkaa arviolta muutama sata metriä. Uupuneena ojensin kartan kakkososuuden menijälle.

Seisahduin hetkeksi. Nojasin polviini ja lähdin kävelemään kohti emitin purkua. Hengitin tyypilliseen tapaani kieli ulos suusta. Joku valokuvaaja alkoi räpsiä kuvia. Yritin olla välittämättä hänestä kävellessäni siitä ohi.

***

Raahauduin seuran leiriin ja sieltä suihkuun. Kun olin alasti pyyhe ympärillä suihkujonossa yhdessä tarjolla olleista pukuhuoneista, joku sanoi, ettei vettä tule kuin yhdestä suihkusta. Ei tehnyt mieli vetää likaisia suunnistusvaatteita takaisin päälle ja vaihtaa pukuhuonetta. Jonon edetessä näin tilanteen omin silmin: vain yhdestä suihkusta tuli kunnolla vettä ja muista noin seitsemästä vain hyvin vähän. Päädyin itse yrittämään peseytymistä vajaateholla vettä lirittäneellä suihkulla. Sai sillä kai suurimmat hiet pois, mutta ei paljon muuta. Paikalla kävi kaksi järjestelytehtävissä ollutta miestä, jotka alastomien naisten peseytyessä selvästi vajaavetisissä suihkuissa kysyivät hämmentyneinä: "mistä ei siis tule vettä?" Joku tiuskahti, että "eihän täällä tule kuin tuosta yhdestä suihkusta vettä".

***

Vatsaani kiersi. En alkuun voinut kuvitellakaan syöväni mitään. Kävin ruokakojuilla katsomassa, mitä oli tarjolla, mutten voinut kuvitella syöväni. Olin ehkä saanut liikaa aurinkoa. Lopulta olo hieman helpotti ja kävin syömässä broileripastaa. Pastaa lautaselle mättänyt nainen näytti siltä, että laittoi jo viimeisen kauhallisen lautaselle. Sitten hän vilkaisi minuun ja laittoi vielä yhden kauhallisen. Kai näytin nälkäiseltä. Itse ajattelin, että hyvä, jos jaksan syödä kaiken. Jaksoin kuitenkin, mutta pian vatsaa kiersi jälleen. Onnekseni olo asettui illan mittaan.

***

Jäin paikan päälle telttailemaan. Kuulin huhuja pääkaupunkiseudun hurjasta ukkosmyrskystä. Kun ukkonen alkoi paukkua Mikkelin raviradan tuntumassa juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, hieman pelotti, millainen keli oli tulossa. Onneksi pahin keli ei tullut sinne asti, vaan jäi jonnekin kauemmas. Pieni sade ei haitannut. Aamulla tosin oli edelleen tosi hiostava ja painostava keli. Olisi tehnyt mieli mennä uudestaan suihkuun, mutta tajusin, ettei se välttämättä auttaisi mitään.

***

Vaikka reissu oli nuhaiselle rankka, on Jukola-tunnelma aina yhtä hieno. Joukkueeni oli lopulta sijalla 493, joka oli lähtönumeroomme 780 nähden ihan hyvä sijoitus. Ensi vuonna sitten otetaan uusiksi Hyvinkäällä.:)

***

Ottaen huomioon, miten suuri määrä väkeä Venlojen ja Jukolan viestiin osallistuu, en ollut yllättynyt siitä, että tänään lounaspöytään sattui toinenkin ihminen, joka oli ollut Mikkelissä. Lounasseura oli minulle enimmäkseen vierasta ja minulta kyseltiin tarkemmin suunnistusharrastuksestani. Kerroin olleeni ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä vuonna 2002. Siihen eräs hieman vanhempi nainen tuumasi:
- Sillon jo!
- Sillon jo? Miten niin?
- Ihan pikkutyttönä!
- No enhän mä... olinhan mä jo opiskelemassa silloin...

Arveltavaksi jää, minkäikäisenä hän minua oikein piti...

Grüße aus Berlin!

- Nehmen Sie, bitte, vier Kugel Eis.
- Bitte? Vier?
- Ja vier Kugel...
- Das ist ja schwer...

Tämän keskustelun kävin Alexanderplatzin tuntumassa olevassa jäätelökahvilassa, kun olin tilannut kuvan perusteella jäätelöannoksen olettaen, että valinnat on tehty puolestani, kuten yleensä. Oma saksankielentaitoni oli alkanut arveluttaa, joten piti tarkistaa myyjältä, kuulinko oikein. Olinhan Itävallassa saanut kahvia, kun yritin tilata (Cappy)-appelsiinimehua ja lentokoneessa matkalla Berliiniin vettä, kun pyysin kahvia...

Ennen jäätelön nauttimista oli noussut Fernsehturmin huipulle (tai no melkein... siihen pallon alapuoliskoon vain). Todistusainestona on alla oleva kuva, joka on otettu huipulta. En vaivautunut pyytämään ketään ottamaan kuvaa itsestäni, kuten Lontoossa. Mitä suotta, kun oma kuva heijaistui hauskasti ikkunaa vasten...;)


Berliini oli ihan mielenkiintoinen kaupunki, johon ehti kohtuudella tutustua reilussa vuorokaudessa, joka työmatkan aikana ja sen jälkeen oli siihen yhteensä käyttää. Sunnuntai olisi ollut edullinen päivä liikkua kaupungissa, kun eurovaalien kunniaksi koko päivän olisi saanut liikkua kertalipun hinnalla. No, sunnuntaina olin jo kotona.

***

Tänään oli paluu arkeen. Nyt tähtäin on ensi lauantain Venlojen viestissä. Tämänpäiväiset iltarastit olivat vaihteeksi ihan rohkaiseva kokemus. Rastit löytyivät suuremmitta kommelluksitta mäkisessä ja märässä Salmin ulkoilualueen maastossa. Toivo siis elää, että löydän rastit lauantaina ja toivottavasti jaksan juostakin...

Pettymys seuraottelussa

Olin tänään suunnistamassa seuraottelussa EsAk-LeSi-Jyry. Kakkosrastia hain liian aikaisin vastaan tulleesta rinteestä ja siinä vierähti aikaa. Jatkoin hieman rauhallisempaa tahtia ja loput rastit löytyivät kohtuudella. Maalissa emitin purussa minulle sanottiin, että jotain oli vinossa. Ihmettelin ja levitin kartan näkyviin. Samassa tulospalvelun pitäjä huomasi, missä oli vika:
- Pitikö sun mennä 4 kilometrin rata? Tää on 3 kilsaa... järjestäjän moka, anteeksi kauheasti.

Oli vähän pöhkö olo tuon jälkeen. En ollut vilkaissutkaan rastimääritteen yllä ollutta radan pituutta matkan aikana. Luotin sumeasti siihen, että yhteislähtöön oli jaettu oikeat kartat. Hieman vähemmän harmitti, kun selvisi, että ainakin 3 muullakin B-radalle aikoneella oli ollut C-radan kartta... Oli siis sattunut isompikin käpy karttoja pussittaessa. No, pääsinpähän metsästä aiemmin pois... Joukkueeni ei kyllä nyt saa tulosta, kun tuosta tulee hylky.

***

Tällä kertaa ei kukaan päässyt huikkaamaan: "saako ohittaa?" Viime viikolla näin kävi Espoorasteilla. Ensin ihmettelin, mistä oli kyse, mutta sitten raksutti, kun tuon lisäksi takana tullut totesi, että "vaikka tuossa niin lukee". Seurapaidassani on nimittäin lukee takana: "Oho! Ei saa ohittaa!" Ihme, ettei kukaan ole aiemmin tuota huomannut kysyä...

Mukkelismakkelis pyörällä (taas)

Laitoin tänään illan päätteeksi pyöräni vihdoin ajokuntoon. Käsipumpulla en saanut renkaisiin ilmaa juuri yhtään, joten ajoin läheiselle huoltoasemalle täyttämään renkaat. No, pitihän se taas kokeilla, miltä tuntuu kaatua asfaltille. Lähes pysähtyneenä ilmapisteen luo kaaduin vasemmalle kyljelle, jolta puolen en vielä ollut saanut jalkaa irti polkimesta. Onneksi pyörän ei käynyt kuinkaan ja minäkin selvisin yhdellä verinaarmulla sormessa, muutamalla muulla ruhjeella ja hieman kipeytyneellä ranteella. Ilmeisesti olin oppinut jotain edellisestä kaatumisesta. Ja ehkä tämä pyöräilykausi tästä käynnistyy...

Torstaina on tarkoitus harrastaa liikuntaa jälleen suunnistamisen muodossa. Toivottavasti en eksy samalla tavalla kuin viime viikon keskiviikon Aluerasteilla. Kun hieman innostuin lisäämään juoksuvauhtia, huomasin yhtäkkiä olevani keskellä nuorta koivutiheikköä enkä nähnyt eteen enkä taakse. Jouduin palaamaan suunnilleen tulosuuntaan ja etsimäni kuntopolku löytyi aivan eri suunnasta kuin olin kuvitellut. Vielä siis on hieman hakusessa tuo suunnistustaito. Toivottavasti kuntoutuu kohti Venloja...

Suunnistuskausi auki kompuroiden

Uskaltaiduin suunnistamaan, kun laulututkinto tuli suoritetuksi eikä tarvinnut enää pelätä vilustumista tai loukkaantumista. Viikonlopun "tyhjennysharjoitus" laittoi kyllä miettimään, miten mahdan metsässä jaksaa. Reitti oli kuitenkin vain reilut 3 kilometria, joten en uskonut matkan koituvan ongelmaksi.

Heti ensimmäisen rastin löytymisen kanssa oli niin suuria vaikeuksia, että olin varma, ettei matka taitu kovin joutuisasti. No, onneksi tuo jäi pahimmaksi pummiksi matkalla. Rupesin tekemään tarkempaa työtä ja hidastin vauhtia. Ei tuntunut siltä, että olisi erityisen hyvin jaksanutkaan juosta koko aikaa.

Ennen seitsemättä rastia kaaduin suoraan polvelleni ja hetken sattui aika lujaa. Kipu ei kuitenkaan jäänyt päälle ja pystyin hyvin jatkamaan matkaa.

Kotona selvisi, millaisen muhkun sain polveeni (tuo pallura tuossa polvilumpion oikealla puolella). Muita mustelmia tuli ainakin 4...

Ruokamyrkytyksen kourista lautakunnan eteen

Kauan odotettu ja pelätty laulututkintopäivä koitti vihdoin tänään. Pelkäsin niin kovasti, että saisin flunssan ennen h-hetkeä. En antanut itseni vaihtaa kevätvaatteisiin, juhlin vappua suhteellisen rauhallisesti ja menin Ulliksen piknikille vasta puolilta päivin välttääkseni aamun viileyden ja vilustumisvaaran. Ja toden totta, flunssapöpöt kiersivät minut kaukaa. Mutta arvaamaton vaara vaani kulman takana.

Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.

Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."

Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.

Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.

Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.

Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.

Sylvesterillä "huulipunaa" kyljessä

Huomasin tänään, että Sylvesterin kyljessä on "huulipunaa". Taitaapi kaksivuotias menopelini olla tullut murrosikään, kun tuollaisia jälkiä löytyy. Joku punainen auto oli selvästi antanut sille suukon parkkipaikalla. Aiemmin Sylvesteri on saanut vain muutamia mustelmia lajitovereiltaan, kun jotkut ovat olleet kovakouraisia parkkipaikalla ja eräs ärhäkkä tuli liian lähelle perää liikennevaloissa. On toki talven aikana tullut Sylvesterin näkökenttäänkin yksi arpi naapurin nastasta. Ja saihan poikaparka turpiinsakin kerran, mutta omasta syystään (tai kuskin...). Sylvesterin omistajaa harmittaa kuitenkin eniten jäljet, jotka eivät ole omistajan itse aiheuttamia. Viikko sitten neuvolasta taisi tarttua vielä jokin kurkkukipu Syltylle, kun sen kurkku eli tuuletin päräjää. Huomenna viedään neuvolaan takaisin tarkistettavaksi.

Kirjastokokemuksia

- Niin, luulisi, että Sibiksen kirjastossa olisi...
- Joo, kyllä se on aika kattava... Ei YouTubesta löydy?
- Oli siellä yksi, mutta ei tainnut olla natiivi laulaja. Lausumista olisin tarkistanut

Keskustelu konservatorion kirjastonhoitajan kanssa jatkui tuosta vielä eri vaihtoehtojen pohtimisella. Olimme ensin yhdessä tutkailleet, löytyykö etsimästäni laulusta laulettua versiota Arscasta (Taideyliopistojen kirjastojen kokoelmatietokanta). Ei löytynyt. Yllätyin kuitenkin, että kirjastonhoitaja ehdotti YouTubea. Luulin, että informaatikot olisivat henkeen ja vereen tekijänoikeuksien vaalijoita. Sinänsä ymmärrettävää, että tiedonhaun ammattilainen on perillä nykytrendeistä, ja ihan hienoa asiakaspalveluahan se sinänsä oli.

Eilen vierailin Sellon kirjastossa ja yritin tilata sinne toisesta espoolaisesta kirjastosta levyn, jonka luulin sisältävän etsimäni kappaleen alkuperäiskielellä. Siellä ystävällinen kirjastonhoitaja kertoi, että levyllä laulu on laulettu suomeksi, joten vesiperä kaupunginkirjastoistakin. Sen sijaan kirjastosta tarttui mukaan samaisen laulun partsikkaversio ja energiamittari. Niin, kaikenlaista sitä nykyään kirjastoista saakin lainaan. Hyvää palvelua sekin.

Netistä on musiikkiopinnnoissa sekä hyötyä, että haittaa. Hiljattain sieltä löytyi erään kurssikappaleeni sanoittaja, kun painetussa nuotissa sitä ei ollut (eikä Sibiksen Laura-tietokannassa). Toisaalta tähän edellä esillä olleeseen lauluun netistä löytyi sanoitus, joka poikkesi niin pieniltä osin nuotissa olleeseen sanoitukseen, että aloin epäillä painovirheitä. Siksipä hain verrokkinuotin partsikkaversiona kirjastosta.

Ikäpohdintaa

Olen menossa huomenna mukaan laulamaan Matteus-passion Soprano in ripieno -kuoroon eli käytännössä lapsikuoroon (joku voisi sanoa, että olen 20 vuotta liian vanha...:D). Tämä mahdollisuus tuli konservatorion All4Voices-nuorisokuoron kautta. Ja nuorisokuoroon päädyin lähinnä siksi, että tarvitsen yhteismusisointia, jos haluan suorittaa edes musiikin perutason, eikä ilman laulun peruskurssia 2 ollut oikein muita vaihtoehtoja.

Kevään aikana olen useaan kertaan turhautunut tai päivitellyt itseäni huomattavasti nuorempia teinejä niin musiikin perusteiden tunneilla kuin kuorossakin. Eilen sitten olin Matteus-passiotreeneissä. Siellä suurin osa ripieno-kuorosta on lapsikuorolaisia. Ja täytyy kyllä todeta, että pyörittelin silmiäni vielä enemmän siellä kuin pelkkien teinien kanssa. Mutta mikä huvittavinta: myös teinit avautuivat näistä varhaisteineistä ja nuoremmista... Olen eilisestä lähtien ja erityisesti tämän päivän kuorotreenien jälkeen naureskellut teinien kommenteille ja toisaalta itselleni... kun on taas saanut uutta perspektiiviä. Teinien kanssa voi vielä päästä jotensakin samalle aaltopituudelle, mutta varhaisteinit... ei mitään mahdollisuutta.:D Onneksi en ryhtynyt opettajaksi.

Ja niin, nyt täytyy kyllä miettiä, kuinkahan huvittavana itseäni vastaavan verran vanhemmat työkaverit pitävät minua, jos sama perspektiivin korjaaminen jatkuu iän myötä... :D

Lihaskipua punttien nostelusta

Kävin eilen pitkästä aikaa kunnolla punttisalilla. Edellinen kerta oli niin pikainen, ettei sitä lasketa. Tein ohjelman vähän niin kuin vanhasta muistista eli ihan kohtuullisen treenin... (5' pyörää, jalkakyykkyjä 20*20kg-15*30kg-2*10*40kg-15*30kg-20*20kg, askellus eteen 20*20kg-10*30kg-20*20kg, ylätaljaa eteen ja taakse 3*10*20kg, hauiskääntöjä, hartioiden nostoja ja pystypunnerrusta 2*10*2*5kg ja 10*2*4kg, vatsaa 3*10*5kg + kiertoja 30*5kg, penkkipunnerrusta 3*10*20kg, sisäreisiä 3*10*20kg, pyörää 5'). Ja sen kyllä huomaa. Tänään ovat lihakset olleet jo sen verran kipeät, että melkein pelolla odotan huomista. Yleensä toinen päivä treenin jälkeen on se pahin...

Teemabiisejä

Tässä viimeisen vuoden aikana on ollut tapana kuunnella autoilleissa työpäivän aikana tai työmatkoilla jotain tunnelmaan sopivaa musiikkia. Jokin aika sitten päätin, että Mikan Relax (Take it easy) voisi olla sellainen, jota kannattaisi kuunnella. Niinpä ostin levyn. On tullut viime aikoina stressattua ihan liikaa kaikesta. Muiden muassa työasiat ja -ihmiset pyörivät päässä ja tulevat uniin, useimmin valitettavasti painajaisiin. Myös harrastukset stressaavat.

Pitäisi muistaa Raamatun kohdat Matt. 6:27 ja Luuk. 12:25, joista toisesta Leena Huovinen saarnasi viime sunnuntaina Tuomasmessussa. Eli eipä murehtiminen ainakaan elämän päiviä lisää.

Aiempia autoilun aikaisia "teemabiisejäni" ovat olleet, ja ovat välillä vieläkin, Marikon Unstoppable ja Time has come (joo, välillä tarvitsee vähän tsemppiä... sopii kuunneltavaksi myös ennen urheilusuoritusta). Myös Rihannan Disturbia (...I am going crazy) ja Please don't stop the music ovat olleet listoilla kiireisimpinä hetkinä.

Hiekkaa ladulla

Kävin tänään jälleen hiihtämässä. Jokohan tämä oli viimeinen kerta tänä talvena? Ainakin kevätaurinko paistelee siihen malliin, että lumet alkavat varmaa olla sulamaan päin. On hassua, kun kadut ovat täysin lumettomia ja silti pääsee vielä hiihtämään.

Kiersin Leppävaarassa 5,4 kilometrin lenkin. Kun lähdin kipuamaan mäkeä ylös urheilukentän liepeiltä, huomasin, että koko latubaanan leveydellä oli raita jotain roskaa. Luulin, että siinä oli puusta tippunutta roskaa tai että joku oli raahannut baanan yli jotain puuainesta. Totuus paljastui kuitenkin, kun hiihtää täräytyin suoraan roskiin: se oli hiekkaa! Johan tökkäsi. Hypähdin eteenpäin ja kurkistin olkani yli. Miksi ihmeessä joku haluaa sabotoida toisten hiihtoharrastusta levittämättä karkeaa hiekoitushiekkaa hiihtobaanalle? Onni onnettomuudessa oli, että hiekka ei ollut alamäessä! Ladut olivat jäisiä, joten vauhti alamäissä oli aika huima. Jos siinä vauhdissa olisi tökännyt, niin huonosti olisi käynyt.

Ikäasiaa ja viulumusiikkia...

- Olen varmaan porukan seniori, kohta 20.
- Jos sinä olet seniori, niin minä olen mummo.
- Ooksä muka mua vanhempi?
- Joo. Kuinka vanha ajattelet mun olevan?
- Hmm... mä itten näytän 14-vuotiaalta. Sä voisit olla 16 tai sitten 22.
- Voi kiitos, olen immarreltu... *grin*
- Kuinka vanha sä sitten olet?
- 28.
- Aijaa...

Näin jutustelin tänään kuorossa. Heh, jos oikeasti näytän 16-vuotiaalta, niin nyt olen jo siinä iässä, että olen siitä immarreltu.:D Toisin kuin viisi vuotta sitten Tukholmassa, jossa minua luultiin rippikoululaiseksi...

***

Kävimme maanantaina kuuntelemassa 100 Gypsy Violins -esityksen Finlandia-talolla. Olin ihmeissäni siitä, että a) soittivat ilman nuotteja b) ilman kapellimestaria. Heillä oli aina joku esisoittaja, joka saattoi välillä lyödä tahtia, mutta uskomattoman hyvin musiikki pysyi kasassa, vaikka esisoittaja välillä sooloili täysillä.

Kolmas, joka teki minuun vaikutuksen, oli simbalom-solisti. Hän oli aivan uskomattoman vikkeläkätinen. Eikä luulisi, että tuo soitin on maailman triviaalein soittaa, kun kieliä on paljon ja ne menevät limittäin...

Kankeutta nilkassa

Luulin jo, että toissasyksyinen nilkkavamma ei enää haittaisi oikein mitään liikuntaa. Tänään selvisi, että olin väärässä. Kävin pikapikaa punttisalilla ennen kuorotreenejä ja käytin muun muassa jalkaprässiä. Siinä huomasin, että vasen nilkka ei koukistunut niin kuin piti. Kantapää nousi ylös. Tuskin tuo mitään hallaa jäsenille teki, harmitti lähinnä. Edelleenkään en siis ole kokonaan kuntoutunut tuosta vammasta. Enkä ole muuten pelannut sählyä sen surullisen kuuluisan elokuun lopun jälkeen...

Hiihtosuunnistamassa

Sain päähäni ilmoittautua mukaan suunnistusseurani hiihtosuunnistuskilpailuun. Kovin hyviä pohjia kisaan ei ollut. Olihan takana 10 kilometria suksilla ja edellisen kerran olin lukenut karttaa suunnistusmielessä lokakuussa. Onneksi sentään sain lainaan kunnon välineet: karttatelineen ja hihaan kiinnitettävän emit-telineen.

Heti kisan alussa minulle valkesi, että olisi ehkä sittenkin pitänyt laittaa suksiin vähän pitovoidetta. Luistelubaanaa oli niukalta ja metsässä puikkelehtivat urat olivat niin kapeita, että pitovoiteettomilla suksilla eteenpäin menemisestä piti huolehtia lähinnä käsivoimin. Ihan hyväähän sen tietysti jäykille hartioilleni teki ja ei sillä, en edes omista pitovoidetta...

Suunnistuksellisesti reitti ei ollut hankala, mutta kartan lukeminen hiihtäessä oli mahdotonta, kun hiihtämiseenkin piti keskittyä. Senpä vuoksi piti säännöllisesti pysähdellä, että pysyi kärryillä, missä mennään. Lisäksi halusin olla varma, että mitään suurempia harhalenkkejä ei tule kierrellyksi, koska en halunnut joutua tekemään u-käännöksiä tai hiihtämään paljon ylimääräistä.

Kaaduin vain kerran ja se oli sellaisessa ylämäessä, jossa ei ollut virallista uraa, vaan seurasin jonkun muun jälkiä. Alamäissä kaatumiset olivat lähellä, kun lasku-urat olivat kapeita ja puikkelehtivat puiden välissä ja epätasaisella pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä.

Aikaa 4,4 kilometrin reitillä kului melkein 52 minuuttia. Kärki meni reitin alle puolessa tunnissa, mutta en minä ihan hitainkaan ollut. Hisukisa oli jännä kokemus, mutten usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Ehkä ensi vuonna taas tähän seuran kisaan voisi osallistua, jos on kelejä järjestää kisa. Viime vuonna tämä osakilpailu jäi lumitilanteen vuoksi järjestämättä.

Julkisuutta kerrakseen

Harvoinpa sitä tällainen tavallinen tallaaja päätyy valtakunnalliseen mediaan kahtena päivänä peräkkäin. Näin kuitenkin kävi, kun eilen olimme mukana tv-jumalanpalveluksessa TV1:llä ja tänään Helsingin Sanomissa (netistä kuva löytyi vain englanninkielisestä versiosta).

Hassuin tapaus, jonka Hesarin juttu aiheutti tänään oli se, että minulle enneltä tuntematon ihminen töissä tunnisti minut lehdessä olleeksi henkilöksi. Kun hän kuuli nimeni, hän kysyi heti saman tien, olenko se sama Suvi Vuorinen, joka oli tänään Hesarissa. Melkoisen tarkkanäköistä, sanoisin.:D

Naapurin akka ja potentiaalinen tanssikurssipartneri

Nuo otsikon termit viittaavat molemmat minuun. Sellaisena kanssaihmiset ovat minut tässä viime päivinä nähneet.

Potentiaalisena tanssikurssipartnerina minut näki siistinoloinen nuori mies, joka tuli ulos salilta, jonka edustalla odottelin kavereitani tuleviksi. Hän käveli ensin ohi ja palasi sitten ja esitti kysymyksen: "Haluasitko lähteä paritanssikurssille?" Melkoista siviilirohkeutta vaatii kysyä ventovieraalta tuollaista. Sanoin, etten ole kiinnostunut, mutta tämä nuori mies jatkoi kyselemistä tanssimiseen liittyen. Samassa toinen kavereistani tuli ja usutin miestä kysymään häntä kurssille... Saa nähdä, tuleeko heistä tanssikurssipari.;)

Naapurin akkana minua puolestaan piti naapuri, jonka ovikelloa soitin, kun olin huomannut, että autossa, jossa oli asunnon parkkilappu, olivat valot päällä. Tätä termiä käytti oven avaamaan tullut mies ennen kuin avasi oven. Kaipa oli lopulta kiitollinen ja saipa samaan syssyyn sitten myös kahvia, kun kehtasi kysyä, olisiko minulla antaa kahvia kuuteen kahvikupilliseen.

Omituisia tapauksia molemmat.

Arvaa ratamerkkien irrottamiseen käytettävä lihas!

Olin viikonloppuna junioreiden SM-kilpailuissa katsomassa ja hommissa. Lauantaina laitoin ratamerkintöjä, mutta luistin niiden keräämisestä. Sunnuntaina laitoin ratamerkintöjä, toimin lähdönjärjestelijänä ja keräsin ratamerkkejä seistyäni ensin tunteja vesisateessa luistimet jalassa.

Ratamerkit olivatkin uppoutuneet jään pintaan kiinni niin, että perinteinen paloletkulenkki ei niitä irrottanut. Nypin yhden kaarteen toisen radan merkit ja toisen radan puoleen väliin asti käsin. Osa merkeistä oli tosi tiukassa ja ne piti vääntää voimalla irti. Vasta jossain vaiheessa tajusimme toisen nappulakerääjän kanssa, että lumikolaa voisi käyttää kyseiseen tarkoitukseen. Kolalla nappulat irtosivatkin helposti.

Kotiin päästyä kämmen oli peukalon kohdalta kipeä. Mutta tänään vasta selvisi, mikä lihas oli myös kovilla nappuloiden irrotuksessa. Käsi on nimittäin tänään kipeä tuosta hauislihaksen vierestä sisäpuolelta. Enpä olisi arvannut, että se joutuu hommassa koville. Käden suorassa pitäminen sattuu.:/ Kyllä tässä on jo perjantain bodypumpin aiheuttamat lihaskivut melkein unohtuneet, vaikka jotain haamuja niistäkin on jäljellä.

Lähdön valmistelussa ihmettelin välillä sitä, että luistelijoilla on kovin lyhyt muisti sen suhteen, miltä radalta he lähtevät. Välillä sai toistella sitä moneen kertaan. Tosin, kun muistelen omia luisteluaikojani, niin kyllä se rata oli jotenkin vaikea muistaa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin se, että luistelija kysyy rataansa vielä senkin jälkeen, kun käsinauha on kiinnitetty. Kvartetin kakkosparin osalta sen vielä ymmärrän, koska niitä värejä käytetään harvemmin, mutta kyllä sitä nyt luulisi jokaisen luistelijan tietävän, että perusväreistä valkoinen on sisäratalaisen kädessä ja punainen ulkoratalaisen. Tänä viikonloppuna nauhoja ei kyllä ollut edes käytössä.

Suksilla - piiitkästä aikaa

Sain eilen päähäni, että tekee mieli lähteä hiihtämään, kun kerran kelejä riittää. Edellisestä kerrasta on monta vuotta. En edes muista, kuinka monta. Sukset toin kotikotoa Tampereelle 2007, mutten silloin ehtinyt ladulle asti ennen kuin lumet sulivat.

Voitelin sukseni itse elämäni ensimmäistä kertaa, karistin hiiren kakkakikkareet monon sisältä ja pakkauduin varusteineni autoon ja karautin tuonne parin kilometrin päähän Leppävaaran urheilupuistoon. Kaaduin ensimmäisen kerran jo ennen kuin pääsin kotipihassa autolle asti. Se ei tiennyt hyvää.

Aivan aluksi tuntui, etten pysy pystyssä ollenkaan. Kohta sen jälkeen tuntui, että sujuu hyvin. Ja sujuihan se luisteluhiihto tasaisella. Sitten tuli ensimmäinen ylämäki. Pistelin sen aika reipasta vauhtia ylös ja sitten tuli kauhea väsähdys. Olin siinä vaiheessa taittanut matkaa noin kilometrin... Laskin ison mäen alas ja kipusin vielä isomman mäen melkein päälle asti ja taas piti pitää taukoa. Jatkoin ja ajattelin, että noinkohan jaksan sen 5,4 kilometrin lenkin, jonka olin ajatellut kiertää. Alamäki helpotti, ylämäestä selvittyäni kaaduin tasaisella niin, että reiteen sattui... Taas piti pitää tauko. Loppumatkan yritin ottaa mahdollisimman rauhallisesti, jottei olisi käynyt kuten sillä hiihtosuunnistusvalmentajalla, joka oli vetänyt kisoissa itsensä niin piippuun, ettei päässyt metsästä omin avuin pois.

Alamäistä selvisin pystyssä ja ylämäet pääsin vaivaisesti ylös. Lopussa tasaisella kulki taas paremmin. Pitää kyllä todeta, että suksissa tuo sisäkantti (ainakin minun suksissani) on aika paljon heikommassa hapessa kuin luistimissa. Suti välillä aikalailla tyhjää. Lisäksi vahvemmista käsilihaksista olisi hyötyä. Kun pelkällä jalkatyöllä ei sutimisen takia pääse eteenpäin, auttaisi, jos käsillä jaksaisi työntää. Oletan, että väsähdykseni tuli juuri siitä, että en ole tottunut juurikaan tekemään töitä yläkropalla.

5,4 kilometrin hiihtolenkki oli paljon raskaampi kuin 10 kilometrin matkatreeni jäällä...

Kummitteleva auto vaiko vain väsynyt kuski?

Eilen aamulla, kun lähdin Ogelista, kohtasin kummallisen näyn. Autoni Sylvesteri ei ollutkaan siinä, mihin sen olin jättänyt. Itse asiassa auto oli nokka lumipenkassa vinosti parkkeeraussuuntaan nähden. Ensimmäinen ajatus oli, että joku on törmännyt autoon ja pukannut sen toisesta rivistä, johon sen olin parkkeerannut. Kiersin auton ja totesin, ettei mitään kolarointijälkiä näy.

Sitten minulla välähti: kurkistin auton ikkunasta sisään ja totesin, että olin jättänyt vaihteen vapaalle. Auto oli siis valunut toisesta autorivistä toiseen. Onni onnettomuudessa, että vastassa oli lumipenkka, joka esti törmäyksen liikennemerkkiin, eikä tiellä ollut muita autoja saati, ettei kukaan jäänyt kummittelevan auton alle! Huhhuh. Taisin olla lauantaiaamuna aika väsynyt. Eräs toinen luistelija tuumi katselleensa Ogeliin tultuaan, että onpas siinä huolimattomasti parkkeerattu auto...

Propunpoistolenkki

Kärsitkö propuista? Siinä tapauksessa suosittelen maratonluistelua. Tai no, varmaan mikä tahansa muu hengästyttävä kestävyysurheilu voisi ajaa saman asian. Viimeksi eilen luisteltuani kilpaa Lahti-luistelussa 10 kilometriä kakostin kisan jälkeen ison propun pois kurkusta. Samoin kävi taannoin Seinäjoki-luistelun jälkeen.

Kisassa piti ottamani rauhallisesti, kun lääkäri oli niin maanantaina määrännyt. Ja niinhän minä yritinkin. Ja alussa mentiinkin aika rauhassa. Lopussa kamppailu kärkipaikasta kävi niin kiivaaksi, että rauhallisuus unohtui tyystin. Kisan keskisyke oli 180 ja ylitin oman (edellisessä kisassa päivitetyn itsemääritetyn) maksimisykkeeni... No, tällä tietoa maksimisyke onkin sitten 193. Hyvästi 186...

Ja sairastaminen vain jatkuu

Nyt on tullut selväksi, etteivät pelkästään italialaiset ystäväni ole sitä mieltä, että olen jatkuvasti kipeänä. Kävin erään työkaverini kanssa välipäivinä seuraavan keskustelun:
- Sä se et pääse tosta yskästä eroon.
- Eihän tää oo nyt ollu kun... öö.. vähän reilun viikon.
- Aijaa... sä oot saanu uuden.

Ilmeisesti hän ei ollut huomannut, että olin ollut välissä terveenä reilun kuukauden... No, ikuiseen sairasteluun aloin uskoa entistä enemmän myös minä itse, kun uutena vuotena sain flunssan päälle lievän vatsataudin.

Flunssan räkäisyys puolestaan jatkuu lievänä edelleen. Viikolla aloittelin luistelemista taas, koska tänään oli jälleen 20 kilometrin kisaluistelu. Hieman arvelututti lähteä luistelemaan, koska viikon varrella treeneissä tuntui lyhyitä rytmihäiriöitä. Sellaisia muljahduksia. Kisasinpa kuitenkin. Sydämessä ei tuntunut, mutta jalat löivät hapoille heti alkuunsa ja piti hidastaa vauhtia. Omaksi pettymyksekseni en pysynyt sellaisessa peesissä, jossa olin Seinäjoki-luistelussa pysynyt. No, pääasia, että jaksoin maalin suunnilleen säällisessä ajassa. Lopputulos: SM-pronssi.

Nuhainen joulu

Minulla ei ollut lomaa ja joulunpyhätkin menivät nuhaisena. Onneksi ei tullut kuumetta. Nenän tukkoisuus ja yskänpoikanen veivät kuitenkin voimat. Tässä on sitten ollut pakkolomaa laulamisesta ja liikunnasta. Ehkä hyvä niin, ehkä ei. Jo edellisen syysflunssani kohdalla totesin, että italialaiset ystäväni Tukholman ajoilta taisivat olla oikeassa: olen aina kipeä. :(

Tällä kertaa tauti alkoi antaa merkkejä itsestään konsertin jälkeisenä iltana pienenä kurkun karheutena. En antanut sen häiritä menoa, vaan kävin luistelemassa vielä perjantainakin ja viikonloppuna olin SM-kisoissa luistimilla laittamassa käsinauhoja kilpailijoille. Ehkä olisi pitänyt tajuta jäädä kotiin, kun kurkussa tuntui, ei kipua, mutta karheutta. C-vitamiinikuurikaan ei tällä kertaa auttanut, vaikka turvauduin siihen jo torstai-iltana ja perjantaiaamuna. Nuhainen osuus taudista alkoi jouluviikolla maanantain ja tiistain aikana. Taudin pahin vaihe taisi osua juuri jouluaatolle. No, menihän se joulu näinkin. Muuten oli ihan mukavaa.

Askel kohti joulua

Viimein tuli hieman jouluinen fiilis tänään. Tämä johtui siitä, että lauloin tänään konservatorion joulukonsertissa. Eikä pelkästään sen vuoksi, että konsertissa laulettiin joululauluja, mutta myös sen vuoksi, että stressi alkaa vapaa-ajantouhujen osalta hieman hellittää.

Ennen eilistä stressasin säveltapailun koetta ja kiirehdin kokeesta kuulemaan Lähde-kuoron joulukonsertin lopusta edes osan. Tänään sitten jännitin esiintymistä. Oli tulla rimakauhu, kun kuunteli muiden hienoja esityksiä. Meni se oma esityskin sitten lopulta suht ok, mutta on sitä aika kriittinen itseä kohtaan... ja oma kriitikkoni oli katsomon puolella.;)

Nyt voi hiljalleen alkaa löysätä vapaa-ajalla hetkeksi ja rauhoittua kohti joulua. Töissä puolestaan siihen ei ole vielä aikaa. Mutta jos ei ole iltaisin yhtä kiire, kun tässä on viime viikkoina ollut, ehtii hieman hengähtää.

Avuttomuus

Se on kauheaa, kun ei osaa tehdä mitään, kun näkee tapaturman... Oli todella avuton olo, kun tänään kävi jäällä yhteentörmäys. Ei yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onneksi siinä ei ollut yksin, mutta eipä ollut muillakaan varmoja otteita asian kohtaamiseen. Mitä ilmeisimmin onneksi mitään kovin pahaa ei käynyt, mutta jäi ikävä olo.

Pyllylleen menin...

...minä siis, kesken Seinäjoki-luistelun. Olin mukana pääjoukossa vielä, kun matkaa oli noin 16 kierrosta maaliin 20 kilometrin matkalla. Horjahdin, liu'uin kahdella luistimella, yritin korjata tasapainoa, mutta matka painoi jaloissa niin, etten saanut väistämätöntä kaatumista estetyksi naarmuuntuneella kaarrejäällä.

Siinä vaiheessa tuli luovuttajafiilis hetkeksi enkä aikonutkaan yrittää luistella pääjoukkoa enää kiinni. Olin luistellut perässä sillä ajatuksella, että roikun siinä niin kauan kuin hyvältä tuntuu eikä joudu repimään hampaat irveessä. Pari kierrosta meni, että sain vauhdin takaisin päälle. Siinä sitten pääjoukko ehti luistella minut 2 kierroksella kiinni, mutta onneksi löytyi vielä pääjoukosta pudonnut peesi, joka auttoi jaksamaan loppumatkan. Alkuvauhti oli ollut kuitenkin sen verran reipasta, että paransin viikontakaista aikaani yli 3 minuuttia. Tällä kertaa matka taittui aikaan 40,58.

Huomenna varmaan taas selkää kolottaa... vaikka tällä kertaa selkä väsyi myöhemmässä vaiheessa kuin viikko sitten.

Luumumarmeladia tuubista

Leivoin tämän vuoden ensimmäiset joulutortut tänään. Kiitos pyhäntäläisen Maustaja-nimisen firman, leipominen oli entistäkin helpompaa. Ovat keksineet nimittäin pakata luumumarmeladin tuubiin. Tässä on kaksi hyvää asiaa:
1) marmeladin annostelu torttuihin on helpompaa
2) marmeladi säilyy seuraavaankiin vuoteen eikä kuivu avatussa purkissa.

Tuubitettu marmeladi maksoi toki enemmän kuin perinteisesti pakattu, mutta säilyvyyden vuoksi pidän hankintaa kannattavampana. Voisin tästä vähitellen heittää sen viime vuoden purkkimarmeladin jämät menemään...

20 kilometriä pitkäteräisillä

Osallistuinpa sitten lauantaina Kalle Valtosen maratonille. Lajina siis luistelu ja matkana, ei ihan maraton, vaan 20 kilometriä. Minulla ei ollut etukäteen mitään käsitystä, kuinka jaksan luistella 50 kierrosta 400 metrin radalla, koska en muista treeneissäkään koskaan vetäneeni yhtä pitkää matkaa, ainakaan kerralla. Ajattelin ottaa ihan rauhassa ja tunnustella.

Noh, kuten tiedätte, minulla on aika vahva kilpailuvietti. Toisin sanoen, en nyt ihan löysäillen matkaan lähtenyt. Olin aluksi jossain peesissä, mutta kun vauhti tuntui liian hitaalta, luistelin kiinni seuraavan peesin ja taas seuraavan ja välillä vedin letkaa, kunnes kiihdytin vauhtia ja luistelin kiinni jonkin peesin. Yllätyksekseni sain muut naisluistelijat (2 kpl) kiinni kahteen kertaan. Kiinni saadessani jäin heidän peesiinsä roikkumaan muutaman kierroksen ajaksi, kunnes kiihdytin taas vauhtia. Täytyy toki todeta, että kaiken matkaa miesten kärki luisteli minusta ohi kierroskaupalla. Heillä oli kaiken lisäksi pidempi matka luisteltavanaan (30 km).

Selkää alkoi kolottaa jo hyvissä ajoin ennen puoltaväliä ja kolotus sen kun vain lisääntyi matkan edetessä. Välillä toki piti selkää suoritellakin. Viimeiselle kierrokselle jäi aika paljon paukkuja, joten ilmeisesti olisi pitänyt luistella matkalla vähän reippaampaa vauhtia. Aika oli tällä kertaa 44 minuuttia 13 sekuntia. Ei hassummin ensimmäiselle kerralle.

Sunnuntaina kolotti selkää ja yläniskaa. Tänäänkin vielä selkä ja niska ovat vähän jäykät ja jaloista huomaa, että jotain on tullut tehdyksi, mutta enköhän minä tästä toivu... kenties ensi sunnuntaiksi uusimaan suoritusta Seinäjoelle...

Työmatkan "optimointia" 2 ja luminen jumi

Tänään kuulin radiosta aamulla, että Hakamäentien ja Mannerheimin tien risteys oli tavallistakin ruuhkaisempi, kun liikennevalot olivat poissa käytöstä. Päätinpä siis optimoida matkaani kiertämällä Pohjois- ja Etelä-Haagan kautta Metsälän suuntaan. Ilmeisesti muutama muukin autoilija oli niin tehnyt, koska Metsäläntiellä oli aikamoinen ruuhka. Muuten matka sujui suht luonnikkaasti, mutta jälleenkään en ollut vakuuttunut siitä, että "optimointini" oikeasti joudutti matkantekoa.

**

Iltapäivällä olin vaikeuksissa Töölössä, kun kadunvarsien parkkipaikkoja oli lumikinosten vuoksi vielä tavallistakin vähemmän. Lopulta löysin paikan ja juoksin sateessa mäen alas hakemaan parkkilippua ennen kuin pääsin jatkamaan matkaani laulutunnille. Palattuani tunnilta autoni taakse oli parkkeerannut toinen auto sellaiseen kohtaan, johon luulin, ettei enää kukaan voi parkkeerata. Autojen välinen etäisyys oli maksimissaan puoli metriä ja autoni edessä oli lumikinos. Kaivoin siis lapioni jälleen esiin ja lapioin suurimmat lumet tieltä pois.

Kun hyppäsin takaisin autoon, taakse oli tullut jo joku kärkkymään paikkaani. Samaan aikaan edestä tuli autoja, jotka eivät olleet mahtua paikankärkkyjän ohi. Minä puolestani en uskaltanut juuri peruuttaa taaksepäin, etten kilkkaisi takana olleeseen autoon ja toisaalta eteenpäin olisi pitänyt painaa sen verran kaasua, että pelkäsin, että osun vastaantulevaan liikenteeseen, joten jäin odottelemaan, että vastaan tulleet pääsivät jatkamaan matkaansa. Sitten painoin kaasua pyörät käännettynä kadulle päin. Pyörät sutivat. Peruutus ja uusi yritys. Auto sammuu kahdesti ja pieni epätoivo alkaa nousta pintaan.

Sitten huomaan paikkaani kärkkyneestä autosta nousseen miehen, joka viittilöi ilmaistaakseen, että aikoo työntää autoa liikenteeseen. Uusi kaasutus ja auto oli kadun puolella. Morjestin taaksepäin ja vilkuilin peilistä miestä, joka jäi potkiskelemaan lunta paikalta pois. Huomasin, että takaikkunan lasiin jäi hänen kämmenensä jälki. Kämmen lienee saanut vastineeksi kuraa. Mutta hienoa, että on avuliaita kanssa-autoilijoita!

Työmatkan "optimointia"

Ottaen huomioon eilen alkaneen lumisadekelin ja sen, että talvi yleensä yllättää autoilijoiden lisäksi VR:n, päätin tänään mennä töihin bussilla. Tämä oli aivan uusi kokemus minulle enkä ole näin jälkikäteen ollenkaan vakuuttunut, että bussin valinta joudutti matkantekoani juurikaan. Olin olevinani ajoissa Leppävaaran asemalla, mutta a) en ollut löytää oikeita laitureita (jotka muuten sijaitsivat keskenään täysin eri suunnilla) b) myöhästyin busseista, joihin olin tähdännyt, tai olin katsonut väärin tai väärää aikataulua.

No, oli miten oli, bussilla numero 5 pääsin riittävän lähelle työpaikkaani, mutta oletan, että junalla olisin ollut perillä samaan aikaan, koska Keran aseman suunnalta tuli vastaan iso lauma ihmisiä, kun kävelin bussipysäkiltä töihin.

Illalla sitten kaivelin autoni lumen peitosta päästäkseni Ogeliin. Viime talvena lahjaksi saamani, toistaiseksi toimettomana ollut, lumilapionikin pääsi vihdoin töihin, kun autolle piti hieman raivata tietä, että pääsi parkkipaikalta liikenteeseen...

Sekakielisyyshupia..

Kuulin viime viikolla paikallisjunassa seuraavan puolikkaan puhelinkeskustelusta, jonka junassa ollut osapuoli oli teinityttö:
- Jaa, det är talles vielä... ja, jag håkade... ja, det är talles viä.... Jag ska till Sello palauttaa nää hupparit ja kirjastoo... kanske hitta nån bok... joo, ja sit ska jag gå till himaa...

(toim. huom. en ole varma håka-verbin kirjoitusasusta på svenska)

Kyllä tuossa kaverini äidin takavuosien lausahdus (joskin tahaton): "Jos sattuis niin, att där skulle vara en kö" kalpeni...:)

Taivallusta tuiskussa

Palasimme tänään Orivedeltä pääkaupunkiseudulle. Matkaan varasimme hieman tavallista enemmän aikaa, koska luvastta oli lumisadetta. Emme kuitenkaan kuvitelleetkaan päätyvämme niin pahaan tuiskusäähän. Matka taittui moottoritielläkin noin 50 kilometrin tuntinopeudella ja kesti kaikkiaan melkein neljä tuntia, kun tavallisesti reilu kaksi tuntia riittää. Välillä näkyvyys oli olematon, tosin sanoen oli mahdotonta nähdä, missä tie kulki, kun tuuli nostatti pöllyävää lunta ilmaan. Onneksi en ollut itse ratissa...

Loppuviikosta on luvattu kuitenkin lämmintä. Näinköhän lumi jää lyhytaikaiseksi iloksi? Niin mielelläni haluaisin lumen jäävän pysyväksi. Vaikka näin lumipyrypäivänä ajokelin kurjuus ärsyttää, lumi on kuitenkin pääasiassa positiivinen juttu. Se tuo valoisuutta synkkään syksyyn ja talveen.

Taskumatti

Enpä olisi ikinä uskonut, että minusta, entisestä absolutistista, tulee joskus taskumatin omistaja. Niinpä kuitenkin kävi eilen. Osallistuimme ensimmäistä kertaa TKY:n vuosijuhlaan, kun siihen oli kenties viimeinen mahdollisuus. Ensi vuonna kun TKK sulautuu yhteen TAiKin ja HKKK:n kanssa Aalto-yliopistoksi ja samassa kenties ylioppilaskunnat.

Jokainen juhlaan osallistunut sai taskumatin, jonka pinnassa oli juhlista kertovan tekstin lisäksi hieman teekkarihuumoria à la Äpy ja Julkku.

Dipoli oli tupaten täynnä, kun liki 900 ihmistä osallistui iltapukujuhlaan. Juhlissa oli kiva päästä taas teekkaritunnelmaan. Paljon vanhoja elementtejä, mutta aina jotain uutta ja yllättävääkin. Kerrankin vuosijuhlissa oli myös riittävän lämmin. Aiemmin olen aina palellut iltapuvussa. Hieman kyllä kävi sääliksi frakkiin pukeutuneita miehiä...

Syysflunssa nro 2

Enpä olisi uskonut, että sairastan tänä syksynä vielä toisenkin flunssan. Edellisestähän on aikaa vasta reilu kuukausi. Niin vain kävi, että kun tarpeeksi monta kertaa kastelee itsensä saman viikon sisään, tässä tapauksessa kolmena peräkkäisenä päivänä, niin kyllähän siitä flunssa seuraa. Tämänkertainen tapaus alkoi hiipivällä kurkkukivulla loppuviikosta. Nyt on käynnissä räkävaihe. Saatan hyvässä lykyssä olla laulutuntikuntoinen keskiviikkona, kun kurkkuun ei juurikaan satu enää. Aikamoisella nasaalilla sitä kyllä sitten tulee lauletuksi... Influessarokotetta en voi huomenna mennä ottamaan, kun se olisi työpaikalla tarjolla. Pitänee varata jokin erillinen aika.