Talviautoilua

Talviautoilu on toistaiseksi sujunut ihan mukavasti. Jaloa on saanut kaivella lumen alta harva se kerta, kun ollut lähdössä liikenteeseen, mutta se on vain mukavaa.

Liikenteessä pelottaa kuitenkin se, että kaistat ovat kaventuneet, paikoin jopa hävinneet olemasta. Välillä pelottaa, että naapurikaistalla ajava ajaa kylkeen, kun sen kaista kapenee riittävästä esimerkiksi mutkassa.

Tänään oli myös lähellä, että olisin ajanut edellä menevän perään. Edellä ajanut auto lähti valoista ylittämään katua, mutta sitten ylitettävällä kadulla meni hälytysajossa ollut poliisiauto. Auto pysähtyi osittain keskelle katua. En ollut ihan heti perässä, mutta silti ehdin säikähtää, ajanko perään, kun auto ei meinannutkaan pysähtyä. Se liukui eteenpäin ja ABS:t rutisivat. Onneksi ei rysähtänyt!

Joskus yksi henkilö on riitävän pelottava yleisö

Tänään oli vuorossa säveltapailun laulukoe. Opetellusta ohjelmistosta arvottiin yksi laulu ja yksi laulu prima vistana. Nämä piti sitten esittää opettajalle ja etukäteen opeteltua laulua laulaa kaanonina opettajan kanssa. Uskokaa tai älkää, tätä tilannetta jännitin enemmän kuin kahta edellistä esiintymistä. Yleisöä oli kuitenkin vain se yksi henkilö: opettaja.

Toistolla on merkityksensä

Esiinnyin eilen konservatoriolla. Kyseessä oli laulunopettajani oppilaiden konsertti. Yleisöä ei ollut toisiemme lisäksi (4 oppilasta, opettaja ja pianisti) kuin kaksi henkilöä. Normaali tilanteessa olisin varmasti kuitenkin jännittänyt aika paljon. Tällä kertaa kuitenkaan ei jännittänyt juuri lainkaan. Hieman mietitytti, muistanko sanat - siinä kaikki.

Luulenpa, että sillä on merkityksensä, että viime viikolla vierailin lavalla aika monta kertaa treenien ja itse esiintymisen vuoksi. Oli jotenkin itsevarmempi olo. Toistuva esiintyminen siis helpottaa jännitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että olen todella väsynyt ja vähän nuhainenkin. Tai sitten on vaan vielä niin hyvä flow päällä viime viikon vuoksi. Joka tapauksessa olen edelleen ihan fiiliksissä viime viikosta.:)

Toisenlainen tapa viettää pikkujouluja

Työpaikallani järjestettiin tänä vuonna toista kertaa kykykilpailu, Tieto Talent. Kilpailuun haetaan mukaan videoilla, jokaisesta maasta valitaan voittaja ja näistä voittajista finaaliin valitaan 10. Finaalista tehdään euroviisujen kaltainen suora TV-lähetys, joka lähetetään eri puolille paikallisiin Talent-partyihin. Paikallisissa juhlissa äänestetään suosikkiesityksiä ja pisteet lasketaan euroviisutyylisesti siten, että jokainen maa antaa viidelle suosikilleen pisteitä. Viime vuonna finaali oli Tallinnassa, tänä vuonna Riikassa.

Hain tänäkin vuonna mukaan, mutta en pärjännyt Suomen ehdokasäänestyksessä elokusuussa. Olin jo suunnilleen unohtanut koko homman ja ilmoittautunut Kaapelitehtaalle Helsingin Talent-juhlaan, joka on samalla pikkujoulut. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun 23. päivä minulta kysyttiin firman communicatorissa, olenko sama henkilö, joka haki Talent-kisaan ja voisiko soittaa. Sain puhelun Talent-tuotantotiimiltä. He kertoivat, että Suomen finalisti olisi suurella todennäköisyydellä jättämässä kisan väliin, ja kysyivät, haluaisinko lähteä tässä tapauksessa kisaan mukaan hänen sijastaan. Totesin, että tulee vähän aikatauluhaastetta. On kuorokeikkaa ja ohjausryhmän palaveria sillä viikolla.
- Riikasta lentää vain tunnin Helsinkiin, voit tulla keskiviikkoillaksi hoitamaan kuorovelvollisuutesi.
- Onko siinä palaverissa LiveMeeting-mahdollisuus? Perjantaina on läpimenoharjoitus ja sun pitää olla stagella joskus 10 ja 11 välillä. Ehdit vielä kello 12 palaveriin.

Kaiken siis vakuutettiin järjestyvän. Suorastaan tärisin jännityksestä puhelun jälkeen. Selvittelin aikataulujani ja esimiehen kantaa asiaan ja ilmoitin samana päivänä, että olen käytettävissä. Minun käskettiin vielä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, koska asia ei ollut alkuperäisen kilpailijan osalta varma. Kahden päivän päästä se oli varma. Finaaliin oli aikaa kaksi viikkoa. Edelleenkin piti pitää matalaa profiilia asiasta. Olisi jo tehnyt mieli tuuletella riemusta.

Seuraavien päivien aikana varattiin lentolippuja, kyselin muutamaa kollegaa kannustusjoukkoihin ja kuvattiin maaesittelypostikorttiin kuvamateriaalia. Hiihtelin puusuksilla Helsingin keskustassa ja laskin mäkeä Kaivopuistossa. Vihdoin 30.11. asia julkaistiin intranetissa eikä enää tarvinnut pitää asiaa pimennossa.

Samaan aikaan tein vähän pidempää päivää. Olihan minun saatava finaalipäivänä olevaan ohjausryhmän kokoukseen materiaaleja kasaan yhdessä projektitiimini kanssa. Itsenäisyyspäiväviikonlopun pystyi vielä rauhoittumaan. Matkaan lähdin 7.12.

Saavuin Riikaan iltaviiden jälkeen. Saavuttuani hotelliin sain heti totutella ajatukseen, että kameroita on kaikkialla: making of -dokumenttiin kuvattiin kilpailijoiden saapumisia. Attasea ehdotti, että esittäisin divaa, joka toteaa, ettei tunne vastaanottajia, mutta en syttynyt ajatukselle.

Illalla pääsin heti kokeilemaan Maria Ilmoniemen johtaman bändin kanssa ja ottamaan tuntumaa lavaan ja kameroihin. Treenin jälkeen pääsi katsomaan, miltä esitys näytti. Tuottaja Tomi Teikon mielestä olin aika jännittynyt. Omasta mielestäni olisin voinut olla paljon jännittyneempikin.

Illalla etsiydyin paikalliseen ruokakauppaan. En löytänyt lähintä ja jouduin kysymään neuvoa kadulla. Paikallinen nainen oli ystävällinen ja neuvoi minut kauppaan. Matkalla hän tiedusteli, mistä tulen ja kohta kuultuaan, että olen Suomesta, alkoi selittää, mihin aikaan on mahdollista ostaa alkoholia. Ei suinkaan mitään stereotypioita suomalaisista.

Tarkoituksenani oli lentää takaisin Suomeen Auditen keikalle keskiviikoksi. Myöhään tiistai-iltana kuitenkin näytti siltä, että Finnairin lentoemäntien lakkoa tukevat tukilakot saattaisivat vaikeuttaa myös muiden yhtiöiden lentoja. Päätin, että en lähde takaisin Suomeen, kun oli epävarmaa, pääsisinkö takaisin. Oman stressini lisäksi lievitin järjestelyorganisaation stressiä.

Keskiviikon ohjelmassa oli aamupalaveri studiossa ja making of -materiaalin kuvausta. Lisäksi tein töitä. Ehdin myös käydä kääntymässä vanhassa kaupungissa ostamassa asioita, joita olin unohtanut kotiin. Illalla ohjelmassa oli keskiaikainen illallinen Maza Gilde -talossa. Tätä varten saimme munkin kaavut. Kuljimme läpi vanhan kaupungin rumpusäestyksessä soihdut kourassa. Illallisen ohjelmaan kuului hyvän ruuan ja musiikin lisäksi saippuan ja kynttilän tekoa ja rahan lyöntiä.

Torstaina oli kaksi läpimenoharjoitusta. Ensin ilman asuja ja illalla kenraaliharjoitus asujen ja yleisön kanssa. Ensimmäinen läpimeno jännitti ehkä eniten. Kuulimme ensimmäisen kerran toistemme esitykset ja tutustuimme kilpailun juontajiin Mikko Leppilampeen ja Lauris Reiniksiin.

Läpimenon jälkeen syötiin myöhäinen lounas. Minulle oli aikataulutettu meikkaus kello 17.30. Aikataulu oli kuitenkin pahasti myöhässä ja pääsin meikattavaksi vasta 40 minuuttia myöhemmin. Tuli hieman kiire, kun piti sen jälkeen käydä vaihtamassa vaatteet ja juosta uudestaan make-up-huoneeseen yläkropan puuteroimista varten. Ennen meikkaukseen menoa olin saanut tiedon, että perjantain ohjausryhmän kokous pitäisi siirtää. Ehdin järjestää siirron ennen valmistautumista kenraaliharjoitukseen.

Kenraaliharjoituksessa sali ei ollut täynnä. Yleisö oli latvialaista. Olin edelleen hermostunut, mutta en yhtä hermostunut kuin ensimmäisissä treeneissä. Kenraali meni ihan mukavasti. Iltaa jatkettiin illallisella. Illallisella kuulin, että perjantain treeniaikataulua oli lykätty 1,5 tuntia eteenpäin. Olin huojentunut siitä, että ohjausryhmän palaveri tuli siirretyksi aiemmin päivällä. Uuden aikataulun myötä perjantain palaveriaika ei olisi sopinutkaan minulle.

Perjantaina kaikki, mikä voi mennä pieleen, tuntui menevän pieleen. Läpimenoharjoituksissa steadycam-mies putosi ensimmäisen esityksen aikana lavalta bändikuoppaan. Kamera meni rikki ja miestä sattui polveen. Treenien jatkoa lykättiin ensin 10 minuuttia, sitten 30 minuuttia ja taas 30 minuuttia. Lopulta noin kaksi tuntia myöhemmin päästiin jatkamaan. Juontajat sekoilivat käsikirjoituksessaan, jossa Lauris teki kiusaa Mikolle, koska Mikko ei ollut antanut Laurikselle tarvittavaa VIP-passia lavalle pääsyä varten. Yhteistyön backstagen ja lavan välillä piti olla siinä mielessä saumatonta, että molempien piti tietää, mihin väliin tulee keskeytyksiä puolin ja toisin. Haastatteluissa sekoiltiin. Itsekin menin sanoissani sekaisin. Kannustajani eivät lopulta päässeetkään paikalle, kun lentoja peruttiin hurjan lumisateen vuoksi. Jälkikäteen kuulin, että kaiken kukkuraksi tuntia ennen lähetystä oli palanut sulake, joka oli vienyt sähköt ja verkkoyhteydet. Finaalin alkaessa kaikki oli kuitenkin valmista.

Salissa oli yli 600 latvialaista tietolaista ja 100 henkeä Talent-finalistien pöydässä. Tunnelma oli katossa. Mikon ja Lauriksen kisailu toimi paljon paremmin, kun sali oli täynnä latvialaisia, joille Lauris on yhtä pidetty kuin Mikko suomalaisille. Olin hieman hermostunut, mutta toisaalta jo paljon tyynempi kuin aiemmin. Olihan se jo neljäs kerta, kun show vietiin läpi.

Minua edeltänyttä kilpailijaa haastatellessaan Lauris tuli sanoneeksi firman nimen väärin: Tiesto. Kun pääsin backstagelle, kuulin, kun Lauris sai paikalliselta tuottajalta huutia. "Lauris! Tiesto! That is bad! Very bad!" Oli raukka parka hieman järkyttynyt mokastaan ennen minun haastatteluani. Minusta moka ei ollut niin vakava.

Olin miettinyt, että finaalissa pitää parantaa kertosäkeen laulamista. Ehdin ajatella esitykseni aikana, milloin piti keskittyä tilaan ja lopulta mielestäni suoritus menikin paremmin kuin treeneissä, joissa kertosäe tuppasi jäämään alavireiseksi. Olin suoritukseeni tyytyväinen.

(Kuva: Ksenija Saulite, Talent Latvia)

Äänestystauolla esiintyivät viime vuoden voittajat Tsekeistä ja Latviasta. Latvian voittaja lauloi yhdessä Leppilammen kanssa Oopperan kummituksen. Sen jälkeen Leppilampi vetäisi Robbie Williamsia. Siinä vaiheessa huomasi, mikä on ero harrastelijaesiintyjän ja ammattiesiintyjän välillä. Leppilampi otti koko lavan haltuunsa.

Äänestystuloksessa ei ollut paljon juhlimista: jäin viimeiselle sijalle yhdessä Venäjän kanssa. Meni melkein kuin euroviisuissa: Ruotsi voitti, Suomi hävisi. En sentään jäänyt nollille.:D Mutta mitäpä tuosta, kivaa oli ja koko viikko oli aivan huikea kokemus! Lauantaina oli kotiinpaluu ja sunnuntaina sairastin nuhaa ja kurkkukipua. Edelleen olen väsynyt, mutta iloinen viime viikosta.

Tunnelmia viikon varrelta löytyy YouTubesta.

Sattumuksia Seinäjoen reissussa

Kävin Seinäjoella noin vuoden tauon jälkeen. Ohjelmassa oli Suomen Luisteluliiton kokouksia ja koulutusta sekä kisojen seuraamista.

Optimistisena en ollut varannut lippua junaan ennakkoon, vaan menin asemalle noin puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa ja yritin ostaa lipun automaatista. Automaatti kuitenkin ilmoitti, että paikan varaus ei onnistunut. Lipunmyynti oli auki, joten menin kyselemään tilannetta sieltä. Kuulemma haluamaani junaan oli vain ykkösluokan paikkoja vapaana. Toki junaan olisi voinut hypätä ja lipun ostaa konnarilta, mutta sittenpä olisi saanut seisoa. Ostin sitten lipun tunnin myöhempään junaan.

Junan lähtöön oli siis puolisentoista tuntia aikaa, joten ajattelin, että ehdin hyvin käydä syömässä. Menin paikalliseen Amarilloon. Tilasin nopeasti, mutta ruoka ei tullut yhtä nopeasti. Huomasin aikani odoteltuani, että myös naapuripöydän porukka odotti edelleen ruokaa, vaikka oli odottanut sitä jo siinä vaiheessa, kun tulin sisään ravintolaan. Reilun 20 minuutin odottelun jälkeen ja ymmärrettyäni muidenkin odottavan, kysyin tarjoilijalta tilannetta. Enhän ehtisi syödä ennen junanlähtöä, jos odottelu kestäisi kovin kauan. Tarjoilija kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli kertomaan, että pari minuuttia enää. Sainkin ruuan kyselyn jälkeen erittäin nopeasti.

Naapuripöydän aikuiset odottivat edelleen ruokaansa. Kuulin jupinaa siitä, että heidän jälkeensä tulleetkin jo saavat ruokansa. Mielessä kävi, että kun Pohjanmaalla ollaan, kunhan kukaan ei tulisi minulle valittamaan siitä, että ohitin heidät - tahtomattani toki - jonossa. No, ei sentään niin käynyt...

***

Junassa istuin pöytäpaikassa, jossa siis kahdet tuolit ovat vastakkain. Kolme muuta pöydänympäryspaikkaa kuuluivat isovanhemmille ja noin 6-7-vuotiaalle pojalle. Aluksi poika istui vieressäni ikkunapaikalla. Havahduin ajatuksistani keskusteluun:
- No sitten pitää pyytää kiltisti, että anteeksi, pääsisikö tästä ohi.
- En mä uskalla, sanoi poika ja painoi päätänsä polviin.
- No, toinen vaihtoehto on, että tulet tuolta pöydän alta.
- Joo, se on parempi vaihtoehto! riemastui poika.

Siinä vaiheessa minä nousin ja sanoin pojalle, että kyllä minä voin sinut tästäkin päästää.

***

Yritin myöhemmin junassa torkkua. Kuuntelin musiikkia sen verran kovalla, että se peitti taustahälyn. Yhtäkkiä havahduin ja katsahdin ylös. Siinä seisoi mies, jonka rintapielessä luki tarkastaja.
- Lippujen tarkastus. Kaikkien matkaliput.
- Aha, joo... sanoin ja kaivoin lippuni esiin.

Arvoitus minulle on, miten tarkastaja sai minut havahtumaan tilanteeseen. En tiedä, nukuinko, mutta ainakin olin unen rajamailla. Enpä ole tätä ennen muuten lipuntarkastajiin junassa törmännytkään.

Ja kolhusta jälleen

Suunnistuskolhuni mustelma osoittaa jo häipymisen merkkejä, vaikka onkin levinnyt laajalle. Itse iskukohdassa on edelleen kuitenkin kova ja kipeä nestepatti. Menin siis uudestaan lääkäriin. Sain lähetteen ultraäänikuvaan, jonne pääsin iltapäivällä.

- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.

Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.

Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...

No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.

Suunnistuskolhusta...

Suunnistuskolhuni jatkaa elämäänsä. Se on laajentunut laajenemistaan. Tällä hetkellä se on noin kahden kämmenenkokoinen. Siitä ei enää saa aikaiseksi julkaisukelpoisia kuvia sijaintinsa ja leviämisensä vuoksi... Pystyn istumaan suhteellisen hyvin, mutta aina välillä on vaihdettava asentoa ja istumisen jälkeen kävellessä sattuu. Olen hautonut mustelmaa päivittäin 2-3 kertaa kylmällä lääkärin määräyksen mukaan ja käyttänyt Trombosol Forte -voidetta. Jos ei ensi alkuviikkoon mennessä ole turvotus kunnolla laskenut, on käytävä uudestaan lääkärissä.

Sisäinen kello edistää

Jokin aika sitten, kun olin oikein stressaantunut, heräsin joka aamu noin kello 5. Herätys minulla on arkisin yleensä 6.45. Nyt viime aikoina aamuherääminen on siirtynyt noin kello 6:een. No, nyt kahtena päivänä olen laittanut kellon soittamaan kello 6, jotta olen ehtinyt aamulla tehdä töitä ennen palavereita. Sisäinen kelloni otti saman tien pakkia ja on nyt näinä aamuina sitten herättänyt minut viideltä. Miksi sisäinen kelloni edistää?

Suunnistuskolhukuvia

Eilinen suunnistukolhu on hiljalleen levinnyt koko reidenlevyiseksi mustelmaksi.

Eilen illalla kolhu näytti tältä:



Tänään tältä:

Suunnistuskolhu

Kävin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa tänä vuonna suunnistamassa. Noin puolentoista kuukauden tauon jälkeen tartuin taas karttaan seuran sprinttikisassa. Suunnistusrutiinia ei siis juuri ollut, ei varsinkaan 1:5000-mittakaavan kartalla, kun yleensä käytössä on 1:10000-mittakaava.

No, suunnistus lähti ihan kohtuullisesti käyntiin. Pienen tuumailun ja pienen koukun jälkeen löytyi ykkösrasti. Matkalla kakkoselle tuli tarkistettua yksi väärä rasti ennen kuin oma löytyi. Kolmoselle valitsin kallioiden ylityksen sijaan hieman pidemmän reitin kuntopolkua pitkin. Rasti löytyi vauhdikkaasti. Neloselle mennessä juoksin ensin etsimäni polun ohi, kunnes huomasin perässäni tulleen suunnistajan koukkaavan metsään. Painelin perässä. Mäen päällä polulla tuli vastaan vanhempi herrasmies, joka väisti ja minäkin hieman. Heti ohituksen jälkeen liukastuin juurakossa ja olin kumossa. Oikea ylätakareisi iskeytyi kiveen, kädet osuivat maahan ja kuraantuivat.

Ylös noustuani huomasin, että reittä kolottaa niin, että oli pakko mieltei ontua. Raahauduin nelosrastille, joka oli hyvin lähellä paikkaa, jossa kaaduin. Päätin yrittää jatkaa matkaa. Seuraavan rastivälin kävelin... ja pummasin. Oli koiven takia muutakin mietittävää. Viitosrastilta lähtiessä tuntui, että pystyn jatkamaan, mutta seuraavat kaksi rastiväliä tuli otettua vähän rauhallisemmin. Ja kutos-seiska-väliä hieman pummattuakin. Osan matkaa rastivälillä 7-8 jo juoksin. Ja viimeiset välit 8-9, 9-10 ja 10-maali pistelin jo ihan täyttä kyytiä.

Jalan kolhu ei siis estänyt juoksemista. Maaliin päästyäni huomasin kuitenkin, että istuessa sattuu. Autolla kotiin ajelu ei tuntunut kovin mukavalta. Kotiin päästyäni huomasin, että mustelman alun lisäksi jalassa oli pieni haava. Jalka on sen verran arka, että on välillä vaikea löytää asentoa, jossa se ei sattuisi. Ja erityisesti istuminen on edelleen kivuliasta. Kävellessä ei enää satu niin paljoa.

Harvemmin olen saanut suunnistusvammoja takareiteen. Yleisempiä kohtia ovat olleet sääret ja polvet. Toivottavasti tämä kipu hellittää pian. Muuten toimistotöiden tekeminen voi olla hankalaa, kun istuminen sattuu.

Ollako vanha vaiko eikö olla?

Tällä viikolla musiikin perusteiden opettaja totesi, että solfien suhteen voin päättää ottaa härkää sarvista tai sitten olla ottamatta.
- Näitä tarvitsee kuitenkin ammattiopinnoissa.

Minä mumisten myöntelin. Mietin vain, että ilmeisesti opettajan silmissä rinnastuin samalla tunnilla istuviin lukiolaisiin, joilla on vielä ammattiopinnot edessä. Tai sitten sillä oli joku visio minun uranvaihdostani... josta en vielä itsekään tiedä.;)

***

Toinen ikäjuttu, mitä olen aina välillä miettinyt. Yves Rocher on tarjonnut minulle tarjouskirjeissään aina silloin tällöin jo parin vuoden ajan ikääntyvälle iholle tarkoitettuja tuotteita. Onpa jopa väittänyt jonkin niistä seerumeistaan olevan suosikkituotteeni. Jotenkin en ole kokenut vielä tarpeelliseksi tuollaisiin tarjouksiin tarttua, vaikka kyllähän sitä sanotaan, että ryppyvoiteita pitäisi alkaa käyttää mahdollisimman nuorena, jos haluaa, että niillä on jokin vaikutus.

Sokkosushia

Minusta on viimeisen reilun vuoden aika tullut sushin ystävä. Onpa sitä tullut pari kertaa tehdyksi itsekin. Olen Sellossa toimivan Masabin kanta-asiakas. Tällä viikolla poikkesin kuitenkin Ruoholahdessa Hanko Sushiin, kun en ollut työpäivän aikana ehtinyt syödä kunnon lounasta ja jotain piti haukata ennen musiikin perusteiden tuntia konservatoriolla. Menin liikkeeseen sisään ja tutkailin hetken aikaa hinnastoa. Kysyin sitten myyjältä, mitä 10 palan sushilajitelma sisältää.
- No, se sisältää kalaa ja kasvista... mitä kokki sattuu päättämään.
- Ahaa... onko teillä siitä kuvaa?
- No ei oikeestaan... tossa on jotain kuvia, myyjä sanoi osoittaen kuvakehyksessä pyöriviä kuvia erilaisista annoksista.
- Jaa... no, otan nyt sitten kuitenkin semmoisen 10 palan annoksen.

Mielessäni mietin, että ehkä olen tottunut liian hyvään Masabissa, jossa on valmiiksi määritellyt 10 palan annokset, joista valita eikä tarvitse ottaa sokkona. Ja toisaalta ihmettelin, miksei myyjä voinut kertoa, mitä kokki oli juuri sinä päivänä sattunut päättämään, että annos sisältää. Kiire ei ainakaan ollut, koska olin liikkeen ainoa asiakas.

Sain annokseni ja sushi oli kyllä ihan maukasta. Olin lopettelemassa syömistä, kun myyjä tuli siivoamaan ruokailutilan lattiaa. Hiljalleen hän tuli myös lähemmäs kohtaa, jossa istuin. Olin juuri noussut tuoliltani ja vetämässä takkia päälleni, kun myyjä oli kohdalla ja lakaisi saman tien sitten tuolini alta. Luulin, että paikka on menossa kiinni, mutta lähtiessä tarkistin, että aukioloaikaa oli vielä vajaa tunti jäljellä. Olin hämmentynyt.

Annoin muutaman päivän kuluttua palautetta saamastani palvelusta. Sain asiallisen vastauksen nopeasti. Palaute luvattiin käsitellä henkilökunnan kanssa. Ja korvaukseksi saan käydä kyseisessä paikassa kertaalleen syömässä 10 palan sushiannoksen ilmaiseksi. Ehkäpä saan sillä kerralla parempaa palvelua.

12.10.10

Ikäarvailuja

Pääsin taas vaihteeksi konsalla arvuuttelemaan ikääni kurssikaverilta. Hän itse on yliopistophuksi. Kun kerroin ikäni, hän totesi, että "ihan tosi? En yhtään ajatellut, että olisit eri-ikäinen kuin muut... ei sillä, että täällä kukaan näyttäisi ihan lapseltakaan." Ehkä sitten olen säilynyt suht nuorekkaana, vaikka välillä olen istunut musiikin perusteiden tunneilla suoraan töistä tulleena aika "business-pukeissa". ;)

Siirappia, siirappia

Poikkesin tänään periaatteestani: ostin siirapilla makeutettua leipää. Olen harmikseni huomannut, että kuusi vuotta sitten Ruotsissa havaitsemani trendi siirappisista leivistä on viime vuosina rantautunut Suomeen. Kaupasta alkaa olla todella hankala löytää ainakaan vaaleaa leipää, jota ei olisi makeutettu siirapilla. Yleensä, kun syön leipää, haluan suolaista aamu-, väli- tai iltapalaa. En mitään makeaa.

Kuusi vuotta sitten, kun olin Tukholmassa vaihto-opiskelijana, teimme ruotsalaisen opiskelukaverini kanssa videon Svenska konstigheter. Det var en sån där "undervisningsvideo" för finländare som åker till Sverige. Siinä eräässä kohtauksessa kääntelen kaupassa leipäpaketteja päätäni pudistellen. Reseptinä ongelmaan oli "ta med finsk rågbröd." Onneksi sentään ruisleipää saa edelleen Suomesta ilman siirappia! Siirappileivät painivat videossamme samassa sarjassa muiden muassa sen kanssa, että hedelmiä ei kuulu kaupassa punnita, pankkikortti työnnetään pankkiautomaattiin ylösalaisin ja metrot kulkevat vasemmalla...

Kuntoilua

Olen nyt vajaan kuukauden käynyt erään kuntosalin ryhmäliikuntatunneilla. Tai no, liityttyäni jäseneksi sain kohta pian syysflunssan, joka esti kuntoilun reiluksi viikoksi. Olen kokeillut erilaisia tunteja ja yrittänyt löytää sopivaa viikkorytmiä, että tulisi käytyä edes kahdesti viikossa. Toistaiseksi pysyvää rytmiä ei ole löytynyt. Aina tulee viikkoaikatauluihin muutoksia ja viime viikolla olin yhtenä iltana vain yksinkertaisesti liian väsynyt huonosti nukutun yön vuoksi. Pari kertaa viikossa olen silti pystynyt käymään. Ulkoliikunta on jäänyt vähän vähemmälle, mutta maanantaina tuli käytyä pitkästä aikaa juoksemassa.

Kuntosalilla käymisen valitsemiseen on parikin syytä: näyttää siltä, että musiikkiharrastuksen vuoksi en pääse jäälle kovinkaan usein ensi talvena, ja toisekseen, hartioissani on kestojumi, joka toivottavasti hieman alkaa hellittää, kunhan vaan jaksan ja ehdin käydä ahkerasti salilla liikuttelemassa yläkroppaakin. Eilinen Combat-tunti oli tähän tarkoitukseen oikein hyvä. Noin muuten olin kyllä hieman välillä hukassa liikesarjoissa, ja piti pitää varansa, ettei saanut jonkun nyrkistä, kyynerpäästä tai potkusta. Toisin sanoen sen verran piti pysyä liikesarjoissa mukana, että liikkui suunnilleen oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.:D

Zumba ei sytytä

Olen käynyt nyt kahdesti kokeilemassa Zumbaa. Ensimmäinen kerta oli pari viikkoa sitten työpaikan salilla. Sali tuli täyteen Zumba-huuman paikalle houkuttelemia naisia kokeilemaan. Ohjaaja oli pirteä ja noudatti käytäntöä, ettei paljon tunnin aikana puhunut, vaan herätti huomion muulla keinoin, kun liike vaihtui. Hän myös muistutti ilmein, että piti hymyillä ja tehdä liikkeet tehokkaasti. Olin välillä hieman hukassa askelkuvioiden kanssa, mutta suht hyvin pysyin perässä. Hiki virtasi, mutta hengästyin vain muutaman liikkeen kohdalla. En tiedä, johtuiko siitä, etten osannut vai siitä, että olen kuitenkin ihan kohtuullisessa kunnossa. Olisin hyppimisen ja pomppimisen lisäksi kaivannut keskivartalon lihaskuntoliikkeitä.

Toinen kokeilu oli kuntosalilla, jonka jäseneksi olen juuri liittynyt. Ohjaaja puhua pälätti, vaikka totesi, ettei se oikein asiaan kuuluisi. Ja heitti vielä aika surkeaa läppää. Tällä kertaa hengästyin ehkä hieman enemmän kuin viimeksi, mutta hikosin vähemmän. Oma lantionseutu näytti peilistä katsellen kovin kankealta ja mietinkin, miten ihmeessä tällainen latinojumppa on onnistunut sekoittamaan kankeavartaloisten suomalaisten päät. En oikein innostunut edelleenkään. Tuskin tästä tunnista ainakaan tulee minulle vakiotuntia, jolla käyn. Sinänsä ihan hyvä fiilis oli, kun salilta lähti. Kaikesta huolimatta.

Vaihteeksi suunnistuskisaa

Edellisen kerran kisasin suunnistuksessa kesäkuussa. Nyt menin innoissani mukaan kansallisiin Sipooseen. Samaisissa kisoissa sujui viime vuonna oikein mukavasti. Tällä kertaa tarkistin jo etukäteen, montako sarjastani D21B palkitaan. Palkintoja oli luvassa vain voittajalle. Ihmettelin tätä, koska miesten vastaavassa sarjassa palkintoja oli luvassa kolmelle, vaikka ilmoittautuneita oli yhtä monta molempiin sarjoihin: 9. No, päätin, että pitää lähteä voittamaan!

Yritin keskittyä suoritukseeni kunnolla ennen starttia. Sainkin itseni mielestäni ihan hyvin keskittyneeseen olotilaan, mutta kuinkas sitten kävikään! Sössin ensimmäisen rastin niin, että ehdin jo miettiä, mahdanko löytää yhtäkään rastia. Menin rastista ohi, palasin tielle, menin uudestaan ohi ja sitten vasta rasti löytyi. Rastilla oli samaan aikaan kanssani 2 minuuttia ja 4 minuuttia minun jälkeeni lähteneet suunnistajat. Ajattelin, että no siinä se sitten oli, voiton tavoittelu. Yritin kuitenkin kaikesta huolimatta juosta sitä 4 minuuttia minun jälkeeni lähtenyttä nopeammin.

Painelin harmistuneena apinan raivolla seuraavat rastivälit ja rastit löytyivätkin ihan hyvin. En vain onnistunut tiputtamaan tätä 4 minuuttia minun jälkeeni lähtenyttä kannoiltani. Kuudennella rastilla, joka oli kolmanneksi viimeinen, hän kuikuili rastia liian alhaalla ja tiesin saaneeni hieman lisää kaulaa. Painelin vielä kaksi seuraava rastiväliä sellaista vauhtia kuin taisin. Päästyäni maaliin emit-purun jälkeen näin tämän toisen suunnistajan juoksevan maalialueella. Tiesin, että en ollut onnistunut kuromaan kaulaa niin paljoa, että olisin hänet päihittänyt. Turha oli siis ainakaan voittoa odotella.

Olin lopulta tuloksissa viides. Ilman pummia kakkossija olisi ollut täysin mahdollinen. Ykköseksi tuskin olisi pystynyt ilman ykkösen pummiakaan, eli ei nyt niin paljon harmita. Ja jännä sinänsä, että ykkösen pummista sisuuntuneena pystyin niin hyviin rastiväleihin. Ehkä pitääkin seuraavaan kisaan hakea jostain raivoa, että saa itsestään irti seesteisen keskittymiseen sijaan?

Kuorosta kuoroon

Viimeiset puolitoista vuotta olen laulanut konservatorion nuorisokuorossa nimeltä All4Voices. Jotenkin olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, kun olen ollut 8-15 vuotta vanhempi kuin muut. Lopullisen päätöksen siitä, että olisi aika vaihtaa kuoroa tein kesän aikana, kun tiesin, että syksyn ohjelmassa olisi lasten musiikkinäytelmä. En innostunut esimerkiksi laulusta Minun ystäväni on kuin villasukka, jossa lauletaan mm. "Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin, oppia tän elämän vielä paremmin. Ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen..." Päätin hakea konservatorion piirissä toimivaan kamarikuoro Auditeen. Jännittävä koelaulutilaisuus oli tänään ja sain sen jälkeen tietää, että minut hyväksyttiin kuoroon.:)

Ennen Auditea ehdin kuitenkin tehdä pikavierailun Lähde-kuorossa. Olin viime viikonloppuna kuoron riveissä Joensuun gospel-festareilla. Ehdin käydä treeneissä kerran ennen viikonloppua. Tosin muutkaan eivät olleet aiemmin treenanneet Nuoren uskon messua, joka sunnuntaina vietiin läpi Noljakan kirkossa. Reissuun lähtö oli aika ex tempore -juttu... samoin oli se, että afrikkalaisen musiikin workshopin päätteeksi lauantaina kävelimme ghanalaisen, botswanalaisen ja paikallisen kuoron kanssa suorinta tietä Joensuun torille esittämään juuri oppimiamme afrikkalaisia lauluja. Sunnuntain messuun toi lisämaustetta ghanalainen kuoro, joka esitti oman laulunsa ehtoollisen jälkeen ja toisena lauluna Sinua siunata tahdon -laulun houkutellen meidät Lähde-kuoron laulajat mukaan laulamaan ... ja tanssimaan laulun tahdissa. Niin, uskokaa tai älkää, kyseiseen kappaleeseen voi sovittaa tanssiaskelia. Oli hauskaa tutkailla gospelia afrikkalaisten näkökulmasta.

"Ihme ihoreaktion" paluu

Taas tuli sellainen ihmeellinen ihoreaktio, kuten pari vuotta sitten. Nestenäppyjä sormet, jalkaterät ja varpaat täynnä. Jälleen erityisesti oikea pikkuvarvas on turpea. Olen syönyt irlantilaista antihistamiinia nyt neljä päivää. Reaktio ei ole mennyt ohi, mutta antihistamiini on sitä varmaan vähän lieventänyt, koska ei ole tullut yhtä pahana kuin tuolloin edellisellä kerralla. Pitäisi käydä hakemassa apteekista lisää antihistamiinia, koska se irlantilainen loppui tänään... nokkosrokkoon se tepsi vähän paremmin kuin tähän nestepattireaktioon.

Ristiin rastiin Irlantia

Tämän kesän lomamatkamme suuntautui Irlantiin. Viikon reissun onnistuminen oli vaakalaudalla, koska sairastuin mahatautiin lähtöä edeltäneenä päivänä. Oksentelin illan ja yön aikana yhteensä viisi kertaa. Sain kuitenkin jotenkuten tavarat pakatuksi ja itseni lähtövalmiiksi. En tosin kovin freesinä. Matkafiilistä laski myös se, että tajusin saman päivän aamuna, jona mahatauti myöhemmin alkoi, että olin pudottanut rahapussukkani kotipihaan edeltäneenä iltana ja joku oli ilmeisesti poiminut sen parempaan talteen. Ehdin uusia luottokortit ja ajokortin päivän aikana... illalla tullessani kotiin, rahapussukka oli pudotettu postiluukusta sisään. Rahat oli viety, mutta kortit olivat tallella. Suljetuilla luottokorteilla ei vain ollut mitään virkaa reissussa.

1. päivä: Matka Galwayhin

Vatsani ei ollut lähtöpäivän aamuna enää erityisen kipeä, vaikka olin oksentanut vielä kello 3 aamuyöllä. Uskalsin lähteä reissuun. Lentokentällä tajusin, että itikan puremiksi luulemani kutiavat paukamat taisivatkin olla nokkosrokkoa eivätkä itikan puremia. Niitä tuli jatkuvasti lisää ympäri kehoa. Hydrocortison oli mennyt ruumaan, joten sain sietää kutiamista koko lentomatkan. Join vettä, söin muutamia Tuc-keksejä ja lentokoneissa tarjotuista ruuista vaaleat leivät ja teetä. Olo tuntui vatsan osalta suhteellisen hyvältä. Lentokoneen pomppiminenkaan ei tuntunut vatsassa ollenkaan.

Pääsimme Dubliniin illansuussa. Samuli nousi vuokra-auton rattiin ja ajelimme parin tunnin matkan Galwayhin. Samuli pärjäsi vasemmanpuoleisessa liikenteessä mainiosti. Poikkesimme matkalla johonkin pikkukylään syömään. Minä söin pienen määrän ranskalaisia perunoita ja join jogurttipohjaisen smoothien. Matka jatkui B&B-majapaikkaamme. Kyselimme majapaikassa, olisikohan jokin apteekki vielä auki, jotta saisi jotain kutinan lievittäjää. Majapaikan pitäjä neuvoi apteekin, mutta myös lainasi hydrocortisonia. Samuli kävi apteekissa ja minä lepäilin sillä välin. Vatsani alkoi sattua lepäillessäni ja ennen nukkumaan menoa oksensin vielä kerran. Oli hieman toivoton olo.

2. päivä: Inishmore

Seuraavan päivän aamuna oli taas jo hieman parempi olo. Söin aamiaisella palan vaaleaa leipää ja join teetä. Olimme varanneet lentoliput Inishmoren saarelle kello 9.30 lähtevään lentokoneeseen ja ajelimme lentokentälle. Löysimme perille juuri ja juuri puoli tuntia ennen lähtöaikaa vain saadaksemme tietää, että kone lähtisikin vasta kello 10.00. Odottelimme siis noin tunnin ennen kuin astelimme Britten-Norman Islanderin kyytiin. Mukaan tuli vain kaksi muuta matkustajaa. Lentomatka saarelle kesti vajaan 10 minuuttia.

Saarelle päästyämme hyppäsimme kiertoajelupikkubussin kyytiin. Siinä vierähtivät ensimmäiset kolme tuntia. Kävimme muun muassa katsomassa Dún Aonghasan linnoitusta ja jyrkänteitä.


Kierroksen jälkeen hengasimme Kilronanissa. Alle tuhannen asukkaan saaren pääkaupunki oli nopeasti nähty ja aika alkoi käydä pitkäksi, koska en oikein jaksanut lähteä kävelemäänkään minnekään pidemmälle. Söin Tuc-keksejä ja join teetä. Kello viiden jälkeen lähti lento takaisin pääsaarelle. Lepäilin loppuillan majapaikassa ja rohkenin syödä pussikeittoa. Samuli kävi sentään ihan kunnolla syömässä.

3. päivä: Tippukiviluolia ja Cliffs of Moher

Matka jatkui seuraavana päivänä kohti Moherin jyrkänteitä. Tiet olivat kapeita ja kiviaidoin reunustettuja. Silti nopeusrajoitus oli 100 km/h!




Olimme suunnitelleet poikkeavamme Aillween tippukiviluolaan. Ja siellä pistäydyimmekin.





Samassa paikassa oli myös petolintutarha. Myöhästyimme lentonäytöksen alusta, mutta ehdimme nähdä erittäin aktiivisen huuhkajan ja kouluttajalta karkuun lähteneen muuttohaukan.



Bongasimme eräällä maisemaparkkipaikalla kartan, jossa oli maininta toisestakin tippukiviluolasta. Kävimme lopulta myös Doolinin tippukiviluolassa, jossa näimme tämän stalaktiitin. Se on maailman suurin yleisölle nähtävänä oleva stalaktiitti.



Lopulta saavuimme Moheriin. Jyrkänteet olivat näkemisen arvoiset. Mittakaavaa saat, kun katsot kuvan yläreunassa oleville rappusille, jossa on ihmisiä.




Ja tälläisistä kylteistähän ei välitetä. Inishmoren kierroksella meille kerrottiin, että Dún Aonghasalta ei ole pudonnut ketään, vaikkei ole kaidetta, sen sijaan Moherilta on, vaikka on kaide...



Ajelimme yöksi pieneen B&B-paikkaan Limerickin lähelle. Olimme tehneet varauksen edellisiltana netin kautta. Kun saavuimme sateisena iltana paikalle, paikan emäntä kysyi:
- Is the other couple with you?
- What other couple? We are travelling just the two of us.
- But there was supposed to be two couples... do you have a reservation?
- Yes.
- Where did you do the reservation?
- In Gulliver.
- When?
- Yesterday.
- Oh, I didn't check the computer today... please take a seat. I will sort it out.

Istuimme paikan olohuoneeseen ja emäntä käveli kuumeisesti kahden huoneen väliä. Lopulta hän oli valmis ja näytti, missä huoneemme on ja pyyteli anteeksi. Tervetuliaisiksi hän tarjosi kahvia tai teetä. Myöhemmin illalla saapuivat ne kaksi muuta pariskuntaa.

Tämä päivä oli ensimmäinen, kun pystyin jo syömään oikeaa ruokaa ja paraneminen oli vauhdissa. Kärsin silti vielä nokkosrokosta, jonka lonkerot ulottuivat joka paikkaan, mitä kuvitella saattoi. Aamulla aloittamani antihistamiinikuuri kyllä tuntui tepsivän.

4. päivä: Blarney stone ja Cork

Seuraavana päivänä matka jatkui. Poikkesimme matkan varrelle sattuuneella muinaisrauniolla. Yllätys oli aikamoinen, kun raunio oli lehmäaitauksessa. Aitauksen portin vieressä oli kyltti "All visitors are welcome". Ja mikäs siinä oli kiviä pällistellessä, kun lehmät märehtivät ruokaansa hieman kauempana.



Minäkin uskaltauduin ajamaan, eikä se nyt niin hankalaa ollutkaan. Vaihdekepin kanssa oli eniten hankaluuksia ja kovin kapeaa tietä en olisi uskaltanut ajaa.

Ennen Corkia pysähdyimme Blarneyn linnalla. Ja pitähän sitä tietysti pussata Blarneyn kiveä, minkä ansiosta piti legendan mukaan saada hyvät puhelahjat. Totesin kyllä vaikutuksen päinvastaiseksi. Puistokäytävilläkin oli "nopeusrajoituksia".



Corkin majoitukseen saavuttuamme, saimme tervetuliaiskahvit. Kahvin seuraksi oli vaikka mitä syötävää: leipää, skonsseja ja kakun palasia. Nam! Kävimme illalla vielä ajelemassa Old Headissa, mutta emme nähneet mitään, koska oli niin sumuisaa ja satoi. Iltakävelyn teimme Corkin university collegen kampuksella.

5. päivä: Cork ja Glendalough 1

Aamupäivästä iltapäivään vietimme Corkissa shoppaillen. Olimme saaneet niin tuhdin aamupalan hotellissa, ettei nälkäkään ehtinyt yllättää. (Minä esim. söin leivän ja hedelmäsalaatin lisäksi avokado-sienipaistosta ja munakokkelia, joka oli jäätelöpallonmuotoon aseteltu ja se oli kääräisty lämminsavuloheen... ei suotta paikan aamupalaa kehuttu Booking.comissa). Kävimme kuitenkin kahvilla. Kahvilan vessojen suhteen huomasimme, että irlantialaisten mielestä ei ole niin väliä, onko ovessa miehen vai naisen symboli. Samulin palattua vessasta hän kertoi miesten vessasta vastaan tulleen vanhan naisen. Minä puolestani törmäsin naisten vessassa parrakkaaseen mieheen...

Päivän toinen kohde oli Glendalough. Olimme paikallistaneet sen vajaan parin tunnin ajomatkan päästä Corkista. Päätimme matkalla poiketa karttaan merkityllä näköalapaikalla. Se oli virhe. Tie kapeni niin, ettei siinä kunnolla mahtunut kahta autoa vastakkain. Yhden pakettiauton päästin ohi vetämällä tien sivuun. Sitten vastaan tuli traktori. Vedin niin tien sivuun kuin uskalsin ja jäin odottamaan. Traktori oli jo melkein ohi, kun kuului klonk. Traktorin perässä ollut laite repäisi mukanaan takarenkaan yläpuolella kiinni olevan puskurin palan. Traktorikuski pysähtyi ja ihmettelimme yhdessä vauriota. Samuli sai palasen kiinni paikoilleen, mutta sauma jäi raolleen. Yritimme soittaa vuokrafirmaan, mutta matkapuhelimilla ei ollut verkkoa.

Saimme traktorikuskin yhteystiedot. Hän toivotti hyvää matkaa ja toivoi, ettei kuule meistä enää koskaan.

Hienoja maisemia matkan varrelle kyllä sattui.




Ajeltuamme hetken eteenpäin, tajusimme, ettei sitä Glendalough'ia, johon tähtäsimme, löytyisikään tältä suunnalta. Tarkistimme kartasta, ja niinpä niin, maassa oli useampikin Glendalough. Olimme kartasta aiemmin löytäneet sen, johon olimme ajelleet ja navigaattori ei tuntenut muita vastaavannimisiä paikkoja. No, muutama sata kilometri meni pieleen. Olimme varanneet yöpaikan Kilkennystä, joten jatkoimme sinne ja päätimme ottaa seuraavan päivän kohteeksi oikean Glendalough'n.

6. päivä: Glendalough 2 ja Dublin

Matkalla Kilkennystä Glendalough'iin tulimme ajaneeksi Hollywoodin läpi.



Glendalough'issa oli patikointipolkuja ja vanhoja luostarialueen raunioita.



Valitsimme pikkutien Glendalough'ista Dubliniin. Maisemat olivat jylhiä, lappimaisia, ja tiet kapeita.



Illalla Dublinissa ehdimme poiketa Trinity Collegen kampuksella ja käydä syömässä. Tässä vaiheessa ruokahaluni oli jo niin hyvä, että vetäisin 8 oz. painavan pihvin, perunoita ja salaattia tulematta ähkytäyteen...

7. päivä: Dublin

Viimeinen varsinainen päivä Irlannissa kului Dublinissa. Kävimme Kilmainham Gaolissa.



Ja katselimme Dublinin linnaa ja kirkkoja ulkoapäin. Lisäksi kävimme hieman shoppailemassa, tosin paljon epäonnisemmin kuin Corkissa. Eli ei löytynyt oikein mitään ja kaupatkin menivät jo noin kello 19 kiinni. Siihen asti olimmekin ihmetelleet, etteivät matkaoppaiden tiedot kauppojen aukioloista pitäneet paikkansa ollenkaan. Ei tietoakaan, että kaupat olisivat menneet kiinni kello 17.30. Jotkut olivat auki vielä myöhempään kuin Suomessa ja sunnuntainakin liikkeet olivat auki.

Illan päätteeksi istuimme Temple Barissa eräässä pubissa kuuntelemassa live-musiikkia.

8. päivä: Kotimatka

Viimeisenä matkapäivänä emme ehtineet enää katsella kaupunkia, vaan siirryimme aamusta heti lentoasemalle. Autoa palattaessa jouduimme tekemään selvityksen traktorikolhusta, vaikka olimme siitä puhelimitse jo ilmoittaneet. Meillä jäi epäselväksi, meneekö korjaus ostamamme vakuutuksen vai traktorikuskin piikkiin.

Matka oli antoisa ja monipuolinen. Paljon jäi vielä nähtävää eli ehkäpä sitä voisi joskus toistekin matkustaa Irlantiin. Tässä vielä linkki ajoreittiimme.

Kaikilla ei ole kuuma

Kesälomani on alkanut varsin helteisissä merkeissä. Lämpö suorastaan lamaannuttaa. Yritin taistella lamaannusta vastaan käymällä juoksulenkillä. Ollessani lähdössä pihasta, huomasin vanhemman henkilön istuskelemassa talon mattotelineellä. Ensimmäisenä katse kiinnittyi pipoon. Korvaläpälliseen ruskeaan pipoon. Sitten huomasin myös toppakengät. Housut ja paita olivat pitkähihaiset, eivät kuitenkaan toppavaatteet. Kaikilla ei siis ilmeisesti ole kuuma.

Kuuden kilometrin juokseminen oli kyllä äärimmäisen hikistä puuhaa. Onneksi pääsi lenkin määränpäässä pulahtamaan Lippajärveen, joka oli hieman viileämpi kuin sitä ympäröivä ilma.

Polvi kärsii kolhuista

Juuri, kun polveni alkoi olla toipumaisillaan tästä Venla-kolhusta:



täräytin sitten eilen Espoorasteilla kaatuneen puun kovaan oksaan, niin että housutkin sotkuivat vereen ja niihin tuli reikä.


Mulla on tosi kauniit kesäsääret jälleen kerran...;)

Venlailtu on

Lauantaina siis oli jälleen vuorossa Venlojen viesti. Oli odottava tunnelma, vaikka tiesin, etten ole sairastelun jälkeen parhaassa mahdollisessa kunnossa. Menin lähtöalueelle hyvissä ajoin ennen yhteislähtöä ja ehdin istuskella, tutkailla karttaa sekä käydä K-pisteellä, joka olikin yllättävän kaukana metsän reunasta. En säästynyt täysin kolhuilta ennen kisaa, kun juoksuvetoa juossut tyttö törmäsi käsivarteeni siirtyessäni mainoskylttien takaa lähtöbaanalle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin. Toisin oli eräällä muulla suunnistajalla, joka näytti ontuvan jo ennen starttia sen näköisenä, että taisi lähtö jäädä väliin.

Kun pääsimme siirtymään kartoille, kysäisin yhdeltä toimitsijalta, olisiko jossain roskista, jonne voisi juomapullon heittää.
- Tässä on roskis! Tulee hyvään tarkoitukseen.
- OK, kiitos.
- Saanks mä juoda tän lopun? mies vielä huuteli perään. Taisi toimitsijalla olla auringon paahteessa jano.

Lähtöpaikkani oli rivin reunassa, mikä oli hyvä, koska keskimmäisenä on aina vähän orpo olo.
- Tarkistakaa, että yletätte karttoihin. Karttoihin ei saa koskea. Lähtömerkki annetaan elektronisena pulssina, älkää kuunnelko muita äänimerkkejä. Lähtö videoidaan. Varaslähdön ottanut joukkue hylätään.

Normaali litania. Paitsi mikä ihmeen "elektroninen pulssi"? Vielä kuulutettiin joitakin sekuntimääriä lähtöön. Ja sitten - aivan yhtäkkiä - porukka lähti liikkeelle. Ajattelin, että jopas oli joukkovaraslähtö, mutta mennään nyt sitten. Ja vasta siinä vaiheessa kuulin sen lähtömerkin. Olipa aika huonosti valittu lähtömerkki siis, kun ei perille asti kuulunut.

Ensimmäinen rasti löytyi mukavasti, mutta heti toisella harhaannuin väärälle rastille. Turhaan olin ollut voitonriemuinen, kun kakkoselle mennessä vastaan tuli naisia, jotka kyselivät ykkösrastin perään. Kolmannelle rastille tulin lähes yksin. Vain yksi toinen suunnistaja oli siinä samaan aikaan. Olinkin rastia lähestyessäni melkein varma, että olen menossa väärälle rastille, mutta ei onneksi.

Kahdesta seuraavasta rastivälistä en juuri muista mitään. Ei ollut suurempia ongelmia. Juomapisteen jälkeen oli pitkä rastiväli. Suurin osa porukasta lähti juoksemaan tietä pitkin, mutta minusta tie vei liikaa väärään suuntaan, joten lähdin suoraan metsään muutaman muun naisen perässä. Matkalla riitti korkeuseroja. Lopulta päädyin letkaan, joka oli ilmeisemmin tullut tien kautta metsään. Sekosin laskuissa ylämäkien kanssa, ja kun kipusin kaikista jyrkintä mäkeä ylös, olin aivan varma, että vielä oli jäljellä yksi ala- ja ylämäkipari, mutta rastipa olikin jo sen mäen päällä. Olin aikalailla väsyksissä päästyäni mäen päälle, lisäksi pisti ja oli paha olo. Oli kuitenkin jatkettava matkaa. Jouduin kuitenkin passaamaan vähän vauhdin kanssa, jotta olo vähän korjaantuisi.

Ja kyllähän se korjaantuikin ja jaksoin taas juostakin. Toisella juomapisteellä jälleen huuhtelin suuta, koska pistoksesta huolimatta huulet olivat kuivat ja olisi ollut jano, vaan kun ei viitsinyt juoda, kun edellinenkin neste oli vielä imeytymättä. Kahta rastiväliä ennen juomapistettä en juuri muista. Juomapisteen jälkeen muistan, että porukka huuteli eri rastikoodeja, mutta eteni kuitenkin lähes samaan suuntaan. Nyt näen kokoomakartasta, että olivathan ne rastit suunnilleen samalla suunnalla, toinen vain hieman kauempana.

Rastivälillä yhdeksänneltä kymmenennelle tuttu meni ohi ja kysäisi mennessään, onko mennyt hyvin. Vastasin vaiteliaasti ja samassa ajatus hajosi hetkeksi aivan totaalisesti. Kadotin paikkani kartalla ja tajun siitä, missä olin. No, onneksi ne palasivat aika pian. Kympin jälkeen kompuroin ja kolautin polveni lujaa johonkin. Ei onneksi tuntunut kovin pahalta ja pystyin jatkamaan juoksemista. Rastin yksitoista kohdalla piti vielä vähän itsekin tehdä suunnistustöitä, seuraavat löytyivät peesaamalla. Maalialueen rastin numero 14 olin jättänyt rastilistasta huomiotta, mutta ehdin tarkistaa kartan pielestä, että silläkin piti leimata.

Lopun juoksuvoittoisella osuudella ja maaliviitoituksella en tällä kertaa jaksanutkaan nostaa sijaa, kuten aiemmin. Kunnossa olisi siis korjaamisen varaa. Tuntui, että suunnistus oli kuitenkin sujunut ihan kelvollisesti. Siksi olinkin yllättynyt, että vaihtosija painui päälle 720. No, ei voi mitään. Olihan niitä joukkueitakin taas ennätyksellinen määrä, yli 1080. Jaksoin vielä juosta karttapuomille ja vaihtoon. Sitten oli oma urakkani ohi.

Säästyin suoritukseni aikana sateelta, mutta illan aikana en sitten enää voinut siltä välttyä. Sen verran kylmä ja kostea illasta tuli, että päätimme kyydissäni tulleiden kanssa lähteä kotiin jo yhdeksän jälkeen illalla. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut jäädä katsomaan miesten lähtö. No, sitä pystyi sitten seuraamaan televisiosta lämpimässä.

***

Tänään jaksoin Espoorasteille eikä polvikaan vaivannut, vaikkei sen mustelman kanssa vielä konttausasennossa voikaan kivuitta olla. Rastit tuntuivat helpoilta ja juostakin jaksoi.

Koin eräällä hakkuuaukealla déjà-vun. Juuri sillä aukealla aikanaan päässäni alkoi soida "mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli"... Sitä loilottelin sitten mielessäni hyppiessäni risukossa. Loppumatkasta silmään meni jokin roska, joka lähti pois kokonaan vasta kotipihaan päästyäni. Onneksi se ei liiemmin suoritusta haitannut.

Yhdellä rastivälillä oli aika makoisaa löytää yksi rasti sillä tavalla, että oli muuten juossut aika samaa vauhtia muutaman ihmisen kanssa edellisen rastivälin, ja sitä seuraavaa, mutta ne muut painelivat aivan liian korkealta rastikiven ohi. Muina miehinä itse kävin leimaamassa ja jatkoin matkaa. Tosin juuri sen jälkeen sain sen roskan silmääni, ja seuraava rastivälikin oli hieman hankalampi, muttei mahdoton. Ehkä tämä suunnistus tästä vielä tänä vuonna lähtee kulkemaan.

Venlat lähestyvät

Venlojen viesti juostaan Hyvinkään Kytäjällä ensi lauantaina. Minulla oli hieno suunnitelma suunnistuskuntoni nostatuksesta. Oli tarkoitus käydä 5.6., 7.6. ja 8.6. kuntorasteilla, kun olin jo 1.6. ja 3.6. ollut metsässä kirmaamassa. Mutta eipä mene asiat aina niin kuin suunnittelee. Tulin nimittäin 4.6. kurkkukipuiseksi ja siitä alkoi kesäflunssa. Ei mitään kovin vahvoja oireita, mutta sen verran kurkkukipua, nenän tukkoisuutta ja voimattomuutta, että jouduin lepäämään koko viime viikon.

Onneksi jo viikonloppuna tuntui, että olo alkaa olla jo melkein terve. Niinpä pääsin maanantaina suunnistamaan ja tänään lenkille. Ehkä se kroppa tästä hiljalleen herää ja tajuaa, että lauantaina pitää jaksaa juosta...

Pietari - naapurin metropoli

Vielä samana iltana todistustenjaon jälkeen lähdin viikonloppureissulle Pietariin. Oli aika tehdä tuttavuutta naapurin metropoliin. En ollut koskaan aiemmin käynyt Venäjällä. Neuvostoliitossa kylläkin - silloin, kun Viro oli vielä osa sitä. Matkustimme yötä myöden bussilla rajan toiselle puolen. En saanut juuri nukuttua ennen rajan ylitystä, kun bussi pysähtyi matkan varrella olleissa kaupungeissa. Rajan ylitys meni ongelmitta. Mitä nyt passia piti esitellä yhteensä 4 kertaa, joista yksi Suomen puolella. Perillä olimme kello 6.40 paikallista aikaa.

Emme päässeet vielä aamutuimaan kirjautumaan hotelliin, joten kulutimme aikaa syömällä aamupalaa ja vierailemalla Pietari-Paavalin linnoituksessa. Siellä näköalatasanteella käymistä varten piti ostaa lippu. Yksi henkilö myi lippuja, toinen repi niitä, kun siirryttiin tasanteelle ja kolmas seurasi tilannetta vahtikopistaan. Olimme lähes ainoat vierailijat tasanteella siihen aikaa aamusta, joten kovin kiire näillä virkailijoilla ei ollut.

Rahan vaihtaminen oli melkoinen operaatio. Menin pankkiin ja venäjänkielentaitoinen kaverini oli minulla tulkkina mukana. Halusivat ensin passini. Ottivat kopion passista, viisumista ja maastapoistumiskortista. Kaksipuoleinen kopio leimattiin molemmin puolin kolmella leimasimella. Sen jälkeen virkailija alkoi tutkailla tietokonejärjestelmäänsä. Kohta ruutua tuijotti toinenkin virkailija ja pian siinä kävi kolmaskin kurkkimassa. Ilmeisesti järjestelmä ei tuntenut Suomen passia. Lopulta virkailija kysyi jopa, kuka passin on myöntänyt. Lopulta ilmeisesti järjestelmään kirjattiin: "Kansainvälinen passi - myöntänyt Suomen poliisi". Sitten sain rahat vaihdettua.

Kello 11 jälkeen oli mahdollista kirjautua sisään hotelliin. Aulavirkailija etsi varaustietomme faksipaperipinosta, kun olimme ensi esittäneet hotellivoucherimme. Maksoimme rekisteröintimaksun ja saimme kuitin. Tässä vaiheessa kaverini huomasi, että poistumispäiväksi oli merkitty seuraava päivä. Voucherissamme päivät olivat oikein: 2 yötä kahden hengen huoneessa, toiseksi yöksi lisävuode kolmatta henkeä varten. Faksissa oli varaus vain yhdeksi yöksi. Tässä vaiheessa erään matkatoimiston esitteen slogan alkoi käydä toteen: "Venäjä - ainahan se on pielessä".

No, muutaman puhelinsoiton jälkeen asia oli selvä ja yöpyminen taattu kahdeksi yöksi. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan tajunneet, että rekisteröinti oli tehty vain yhdestä yöstä. Kaveri kävi tätä seuraavana päivänä selvittämässä ja joutui maksamaan 2 ruplaa lisää lisärekisteröinnistä. Myöhemmin selvisi, että minun osaltani lisärekisteröinti oli tehty yllättäen ja pyytämättä - ja maksutta. Yllättävän hyvää palvelua siis.

Hotellihuoneen saatuamme nukuimme pienet päiväunet, koska edellisyön huonot unet hieman painoivat. Tämän jälkeen lähdimme vierailemaan yhdessä "must see" -paikoista eli Eremitaasisssa ja talvipalatsissa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen olimme nähneet vain pienen osan tiloista, mutta siinäkin jalat ehtivät jo puutua. Erityisen hienoja olivat puulattiat.


Seuraavana päivänä matkaseurueen viides jäsen saapui aamubussilla. Hänen oli tarkoitus tulla huoneeseemme lisävuoteelle, mutta hänelle oli annettu oma huone. Myöhemmin aamulla kuitenkin selvisi, että ei tämä käykään, kun varaus oli vain yhdestä huoneesta. Ei ollut väliä, että kaveri oli jo ehtinyt huoneessaan nukkua aamutorkut. Oli muutettava meidän huoneeseemme.

Huonesäädön jälkeen lähdimme kohti Pietarhovia. Tiedossa oli, että tietyltä metroasemalta sinne pääsee bussilla tai junalla. Seuraava juna olisi kuitenkin lähtenyt vasta 45 minuutin päästä, joten päädyimme etsimään bussia. Ongelmana oli, että emme tienneet, mikä bussi ja milloin sinne menee. Venäjänkielentaitoinen kaverimme selvitteli asiaa ja selvisi, että bussi numero 404 (*nörttihuumoria*) oli oikea pikkubussi. Emme mahtuneet juuri lähdössä olleeseen bussiin eikä bussikuskilla ollut tietoa, milloin seuraava bussi lähtee. Jäimme odottelemaan. Olisimme ehtineet vielä junaankin, jos bussia ei olisi kuulunut.

Lopulta seuraava bussi tuli ja hyppäsimme kyytiin takapenkille. Kuski keräsi maksut ja kaasutti matkaan. Vauhti oli hurja ja takapenkillä kyyti oli kovin pomputtavaa. Pahin vaihe oli, kun bussi ajeli ratikkakiskojen välissä. Ne kiskojen ympärystät kun olivat aika paljon epätasaisemmat kuin, mitä Suomessa. Onneksi tätä vaihetta ei kestänyt kauaa.

Päästyämme Pietarhoviin asti ihmettelimme hinnoittelua. Jokin lappu lippuluukulla kertoi hinnaksi 450 ruplaa ja aukioloajan päättyvän kello 14. Kello oli 13.50. Tietojemme mukaan paikan piti olla auki ainakin klo 17 asti. Palatsiin sisään pystyi ostamaan lipun vasta, kun oli maksanut sisäänpääsymaksun puistoon. Kävelimme palatsin toisella puolella olevalle lippuluukulle. Sen hinnasto oli eri: sisäänpääsy maksoi vain 350 ruplaa, venäläisiltä 200 ruplaa. Venäjänkieltä osaamaton kaverini onnistui kuitenkin ostamaan lipun venäläisen hinnalla antamalla tasarahan 200 ruplaa...

Puisto oli kyllä näkemisen arvoinen, palatsiin emme lopulta menneet.

Pietarissa juhlittiin lauantaina kaupungin 307-vuotisjuhlia. Juhliin oli varauduttu muun muassa vessabusseilla:


Lauantaina pääkatu Nevski Prospekt oli suljettu moottoriliikenteeltä ja katu oli täynnä kansaa. Mekin pääsimme mukaan juhlahumuun palattuamme Pietarhovista.
Sunnuntaina kävimme suomenkielisessä messussa, kiersimme katsomassa ikuisen tulen, poikkesimme kirkkoon veren päällä (josta alla oleva kuva mosaiikeista, joita kirkko oli täynnä), kipusimme Iisakin kirkon torniin ja vierailimme paikallisilla markkinoilla.

Kotimatka taittui venäläisen pikkubussin kyydissä. Kiitos Pietarissa vaihto-opiskelemassa olevan kaverin, saimme paikat varatuksi puhelinsoitolla aiemmin päivällä. Näin pääsimme hyvän firman bussiin halvalla. Hinta, 20 euroa, sisälsi myös kotiinkuljetuksen, mikä oli erittäin kätevää ottaen huomioon, että perillä pääkaupunkiseudulla olimme aamuyöstä. Rajan ylityksessä oli hieman enemmän mutkia kuin mennessä. Onneksi neuvokas kuskimme kävi mm. raivaamassa bussikaistalle vievää tienreunaa tyhjäksi muista autoista, jotta odotusaika hieman lyheni. Toisessa passintarkaskusessa (siinä varsinaisessa) jouduimme hieman odottelemaan ja lopulta hakemaan autosta kaikki tavaramme. Rajavartija ei kuitenkaan jaksanut penkoa kaikkien laukkuja. Passin tarkastuksen jälkeen passi piti vielä näyttää virkailijalle, kun palasi pikkubussiin ja vielä kertaalleen bussi pysäytettiin, mutta tällä kertaa virkailija vain kurkisti autoon sisään. Suomen puolella passin näyttäminen kertaalleen riitti.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi hyvä maku. Ruoka oli maukasta, kaupunki mielenkiintoinen ja sääkin pääosin aurinkoinen. Vähäinen venäjän kielen taitoni on kovin ruostunut enkä juuri osannut mitään puhua. Kirjaimia sentään luin ja oli kuin olisi juuri oppinut lukemaan, kun tavaili tekstejä kadun varsilla. Paljon jäi vielä nähtävää, joten ehkä joskus toiste uudestaan.

Todistustenjako

Sain kuin sainkin viime torstaina musiikin perustason päättötodistuksen Helsingin konservatoriosta. Todistus jaettiin kevään päättäjäisissä. Päättäjäiset olivat samalla pienimuotoinen konsertti, jossa muun muassa esiintyi yksi erittäin lahjakas pieni viulisti.

Ihan tuli kouluajat mieleen, kun lopuksi laulettiin vielä Suvivirsi. Perustason todistuksen pokkasi minun lisäkseni 11 muuta opiskelijaa, musiikkiopistotason todistuksen sai 5 opiskelijaa. Mukava ja juhlava tilaisuus - ja maukas mansikkakakku.

Pyörä ajokunnossa

Ajattelin keskiviikkona, että olisi voinut pyöräillä torstaina töihin, jos olisi tullut bussilakko. En kuitenkaan jaksanut keskiviikkona kuoron jälkeen enää lähteä laittamaan pyörää ajokuntoon, kun kello oli jo yhdeksän tietämillä. No, bussilakkoahan ei sitten tullut.

Torstaina olin kotona hieman aiemmin ja päätin laittaa pyörän ajokuntoon. Rasvasin ketjut ja yritin pumpata surkealla pumpullani ilmaa renkaisiin. Pumppaaminen ei kuitenkaan sujunut, joten päätin taluttaa pyörän läheiselle huoltoasemalle. Päästyäni reilun kilometrin päässä olevalle asemalle, totesin, että taitaa olla paikan ilmalaite rikki. Ilmaa sihisi painemittarin ja letkun välistä. Päätin käydä informoimassa myyjää asiasta. Hänpä sitten lähti katsomaan kanssani laitetta ja totesi sen jälkeen, että käy soittamassa ja kysymässä asiasta vielä joltakulta. Hetken kuluttua hän tuli ulos ja huuteli, että "se on rikki". No, oikeastaan sen nyt olin jo osannut päätellä.

Olin juuri lähdössä taluttamaan pyörääni takaisin kotiin, kun läheisessä autossa tilannetta seurannut mies avasi autonsa oven ja huuteli:
- Tarviitko pyöränpumppua lainaan?

Minä siihen, että jos sellainen häneltä löytyy, niin sehän olisi kiva. Ja kyllähän hänellä toden totta oli autonsa peräluukussa kunnon pyöränpumppu ilmanpainemittareineen. Hän ystävällisesti täytti pyöräni renkaat ja pääsin ajelemaan kotiin taluttamisen sijaan. Ei siis ihan turha reissu huoltsikalle.

Kotipihassa vielä pesin ikkunaremontin jäljiltä pölyttyneen pyöräni ja vein sen takaisin varastoon.

Tänään sitten tuli ajettua ensimmäinen lenkki, kun ajelimme ystäväni kanssa Huopalahden kirkkoon kuuntelemaan Lähde-kuoron ja Riemukuplan esittämää Suomalaista messua. Harmi vaan, että keli oli tänään jo kylmempi ja kotimatkalla kastuimme. Lisäksi ilmeisesti jarruni kaipaisivat vähän säätöä, koska niistä kuuluu rahnustavaa ääntä...

Suunnistuskauden avaus Prisma-rasteilla

Neljä ja puoli viikkoa kestänyt flunssa ja konsakiireet ovat lykänneet suunnistuskauden avausta. En ole ehtinyt iltarasteille (sitä D-radan kävelykierrosta kavereiden kanssa flunssan loppumetreillä ei lasketa). No, mitäs sitä suotta treenaisi iltarasteilla, kun on noita kansallisiakin kisoja tarjolla...! Siispä ilmoittauduin Prisma-rasteille C-sarjaan. Lopputuloksen olisi voinut arvata, kun ei ole suunnistustuntumaa yhtään.

Yritin ennen suoritusta keskittyä, jotta saisin ajatukset pidettyä kasassa. Mentaaliharjoittelu ei auttanut. Starttasin metsään ja otin kyllä K-pisteellä oman rauhan kartan katseluun. Suuntasin ykköselle ja löysin polun, joka näytti siltä, jota etsin. Pikkupoika pysäytti minut ja kysyi, missä ollaan. Sanoin, etten ole aivan varma ja vilautin omasta kartastani kohtaa, jossa luulin, että olemme. Etenin sinne suuntaan, jossa rastin luulin olevan. Löysinkin rastin, mutta se oli väärä. Palasin polulle, jatkoin sinne suuntaan, jonne olin ollut matkalla ennen kuin poikkesin rastin suuntaan. Polkujen risteyksessä paikallistin itseni. Tajusin tulleeni alun perin väärälle polulle.

Ykkösen löydettyäni otin suunnan ja lähdin liikkeelle. Vastaan tuli suo, niin kuin pitikin. Kiersin sen vasemmalta, kuten suunnan mukaan pitkin ja lähdin kiertämään kumparetta vasemmalta. Päädyin polulle, joka ei vastannut kooltaan odotettua. Aloin tuijottaa kompassia. Suunnat eivät täsmänneet. Löysin ojan, mutta senkään suuntaan kompassin kertomat suunnat eivät oikein täsmänneet. Kiersin takaisin kukkulan toiselle puolen. Nousin mäenrinteelle ja menin sitä hetken matkaa eteenpäin, kunnes tajusin, että se ei ollut oikea mäki, kun sitä polkua, jota olin etsinyt, ei näkynyt missään. Palasin mäen etelärinteeltä pohjoisrinteelle ja sille suolle, jota olin alun perin lähtenyt kiertämään. Lopulta palasin ykkösrastille ja otin uudestaan suunnan. Nyt suunta näytti ihan eri suuntaan kuin ensimmäisellä kerralla. Olin ensi yrittämällä ottanut suunnan 90 astetta pieleen! Miten noloa...

Oikean suunnan löydyttyä kakkonen löytyi suht helposti, mutta olin jo pistänyt vähän jarruja päälle, kun tuntui, ettei homma pysy yhtään kasassa. Kolmosesta menin vähän ohi, mutta osasin korjata suht nopeasti. Nelonen löytyi helposti. Vitosesta menin myös vähän ohi, mutta rasti näkyi kaukaa (tosin ensin en uskonut, että se on etsimäni rasti...). Kutonen ja seiska löytyivät myös suuremmitta ongelmitta. Tosin seiskalle mennessä epäröin polkujen kanssa.

Matka kohti viimeistä rastia oli hivuttavaa ylämäkeä. Päätin, etten kävele. Lopulta kuitenkin pysähdyin tienristeyksessä katsomaan karttaa, kuten edelleni juossut tyttö. Kun olimme jo lähellä maalialuetta, tämä tyttö lähti harhailemaan vasemmalle... jäin hieman tuijottamaan hänen peräänsä, ennen kuin uskoin itseäni, että aikomani suunta oli oikea. Tyttökin pian hoksasi, että rasti oli siinä kiven takana piilossa, jonne olin menossa ja ryntäsi ohitseni leimaamaan.

Maalin jälkeen minulle selvisi karu totuus: olin käyttänyt radalla aikaa kaksi kertaa niin paljon kuin voittaja ja edeltävään sijaankin oli matkaa 15 minuuttia. Sanomattakin oli selvää, että olin tulosluettelon hännillä. Kotona tosin netistä tuloksia tutkiessani huomasin, että en jäänytkään viimeiseksi. Joku oli viettänyt metsässä noin 50 minuuttia kauemmin kuin minä. Minun aikani oli 53:32. Ja matkaahan oli kaikki 2,88 km... Kai se tästä taas lähtee?

Yksi etappi melkein saavutettu

Minulle selvisi muutama viikko sitten, että konservatoriolla voi saa hyväksytettyä yhteismusisoinniksi muutakin kuin konservatorion piirissä suoritettua yhteismusisointia. Olin kuvitellut, ettei minulla olisi mahdollisuuksia saada vielä tänä vuonna musiikin perustason päättötodistusta, koska yhteismusisointia kertyy kevään loppuun mennessä 1,5 vuotta. Perustasolla kun sitä vaaditaan yhteensä kolme vuotta, mikä ei ajallisesti kahden vuoden opiskelun aikana voi olla edes mahdollista.

Edellisen kerran olen ollut kunnolla järjestetyn yhteismusisoinnin piirissä 90-luvun puolivälissä seurakunnan nuorisokuorossa. Pyysin kanttorilta todistuksen 2,5 vuoden kuoroilusta ja toimitin konservatoriolle. Tänään sain tietää, että yhteismusisointia hyväksytään tuosta kuorosta sen verran, että saan kuin saankin perustasoon vaadittavan määrän kasaan.

Vielä pitää jännittää torstaihin asti musiikin perusteet 4 -kurssin tuloksia. Luulen, että viimeviikkoinen tentti meni läpi, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Josko "Kohtalon sinfoniasta" tuli sittenkin oikeasti kohtalokas... meni nimittäin säveltäjä väärin ja sen myötä lisäsepustukset. Onneksi lopulta päädyin sentään oikeaan aikakauteen, josta myös saa pisteen. No, tuo yksi kohta on pisteistä 5/55 eli ei kovin suuri. Oli siinä kokeessa kyllä muitakin teoksia, joiden tunnistaminen ja niihin liittyvien lisätietojen kirjailu ei ihan mennyt putkeen. Jännää on. ;)

C-kasettiboosti ikäkriisiin

Torstaina musiikin perusteiden tunnilla opettaja alkoi selittää, mikä on C-kasetti. Kesti hetken, että tajusin, että totta tosiaan, paikalla olleista 8 muusta oppilaasta, kukaan muu ei varsinaisesti tiennyt, mikä C-kasetti on. Joku siellä innoissaan selitti, että "eikse oo sellanen, ton kokonen...".

Siis, apua! C-kasetti ei enää kuulu nuorten yleissivistykseen. Kyllä taas tuntee itsensä niiiin vanhaksi.

Turhauma

Olen ollut flunssassa nyt kolme viikkoa ja yhden päivän. Kuumetta oli vain taudin alkuvaiheessa. Olen käynyt kolmesti lääkärissä. Antibioottikuurinkin söin. Kuurin loppuvaiheilla kuvattiin keuhkot ja poskiontelot, jotka olivat täysin kunnossa. Olen nuutunut ja väsynyt. Ohi hurahtivat loma ja pääsiäinen uupuneena. Nyt sinnittelen töissä. En voi harrastaa liikuntaa, enkä laulaa. Olen joutunut skippaamaan kuorotreenejä, laulutunteja ja Matteus-passioesiintymisen kuoron kanssa.

En jaksa siivota, en juuri lukea, niinpä töllötän telkkarista kaikkea mahdollista turhaa. Aloin kahden viikon sairastamisen jälkeen turhautua ja mässytin kamalat määrät karkkia. Eilen aloitin karkkilakon ja nyt sinnittelen karkinhimoa vastaan.

Aina välillä tuntuu, että olen palaamassa elävien kirjoihin, sitten taas väsähdän. Eilen illalla unohdin ottaa yskänlääkkeen ennen hampaidenpesua ja jätin sen sitten ottamatta. Se oli virhe: heräsin yöllä yskimiseen.

Turhauttavaa ja masentavaa! Miksen voi parantua?

Haastateltavana

Muutama viikko takaperin, eräänä aurinkoisena sunnuntaina, olin juuri aikeissa lähteä hiihtolenkille, kun ovikello soi. Ajattelin, että siellä on varmaan taasen Jehovan todistajia, jotka tyrkyttävät Vartiotornia oven välistä. Mutta eipä ollut. Siellä olikin Taloustutkimuksen haastattelija, joka jotenkin onnistui suostuttelemaan minut haasteltavakseen. Ei osannut etukäteen arvioida tarkalleen, kauanko haastatteluun menee aikaa. Ehkä minun kävi miesraukkaa sääliksi, kun niin kovasti selitteli esimerkiksi, että "näitä kotona tehtäviä haastatteluja ei tehdä kovin paljon, koska ne on koettu hankaliksi eikä näitä osu kovin usein kohdalle".

Päästin miehen sisään. Kysely alkoi aihepiirinään erilaiset avustusjärjestöt, erityisesti SPR. Sen jälkeen päästiin käsiksi leipomiseen ja eri sokereihin ja makeutettuihin juomiin. Tämän jälkeen sivuttiin mm. ostokäyttäytymistä, tupakanpolttoa, nettikäyttäytymistä, poliittista vakaumusta ja Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Ilmeisesti Taloustutkimus oli päättänyt laittaa samaan kyselyyn mahdollisimman monta eri aihetta, kun kerran kotona tehtävät kyselyt ovat niin hankalia eiväkät ihmiset ilmeisesti vastaa niihin mielellään. Tai sitten he aikovat oikeasti selvittää, kuinka moni SPR:n työtä kannattava, kotona leipova ja SDP:tä äänestänyt henkilö, joka pitää intiaanisokeria terveellisenä eikä polta tupakkaa eikä lataa netistä laittomia mediatiedostoja, on sitä mieltä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Tai jotain vastaavaa...;)

Haastattelu kesti noin 50 minuuttia. Haastattelija pahoitteli, että meni niin kauan, mutta "kun tähän tuli nämä leipomiskysymyksetkin". Lenkkini viivästyi, muttei onneksi peruuntunut haastattelun vuoksi. Sen hiihtolenkin jälkeen onkin ollut hiljaista liikuntarintamalla ensin työmatkan ja nyttemmin flunssan takia. Yhden juoksulenkin ehdin tehdä viikko sitten juuri ennen kuin tämä vietävän tauti iski.

Hiihtosuunnistumassa, vol 2 eli pyllymäkeä ja konttailua

Lähdin taas urheasti suunnistusseurani hiihtosuunnistuskisaan mukaan. Olinhan mukana siinä viime vuonnakin, vaikka olin hiihtänyt 55 kilometria vähemmän pohjia kuin tänä vuonna. Vaikka viime vuoden jälkeen totesin, että pidon laittaminen pohjiin olisi fiksua, kuvittelin omasta hiihtokunnostani vähän liikoja ja lähdin metsään luistelusuksin. Tosin jäiseksi muuttuneilla urilla ei varmaan pitovoide olisi paljon auttanut. Tällä kertaa oli myös varoitettu, että sauvat upottavat tietyillä väylillä eikä oikaisu kannata.

Lähdössä minulta ystävällisesti tarkistettiin, että olin paikallistanut lähdön kartalta. "Ei tää ole niin vakavaa", sanoi lähtötoimitsija. Minä siihen, että ei kai, kun elämäni toista kertaa olen lähdössä hisukisaan. Lähtötoimitsija nollasi emit-korttini ja suurin piirtein tuuppasi minut matkaan sanoen: "Nyt tää on vakavaa" ja nauroi perään. Alku meni tasaista ihan hyvin.

Sitten tuli vähän nousua, joka oli jo aika vaivalloista. Näin rastin alarinteessa, josta olin noussut, laskin alas vai todetakseni, että se oli väärä rasti. Jälleen vaivalloista nousua ja sieltä mäenrinteeltähän se oma rasti löytyi. Kakkosrasti löytyi helpohkosti aika hurjan mäen laskun ja loivemman nousun jälkeen. Sen jälkeen tein huonon reittivalinnan: en katsonut korkeuskäyriä kunnolla ja päädyin nousemaan rinnettä, jota ei todellakaan ollut helppo kivuta luistovoitein varustetuilla suksilla vielä, kun sauvat upposivat syvälle lumeen. Eikä siinä vielä kaikki. Pitihän sieltä mäeltä laskea vielä alaskin. Mäen loppuosa meni mäen rinteen kapeaa reunaa ja laski suoraan tielle. Hätävarjeluksi kaadoin itseni, mutta sitten en päässytkään ylös, joten tulin mäenrinnettä alas istuen suksien päällä jalat tietysti kiinni siteissä. Lopulta kömmin väkisin ylös ja jatkoin matkaa.

Seuraavaksi hiihdin vähän harhaan. En onneksi kauas. Reittini sisälsi edelleen kohtuullista nousua ja hurjaa laskua kapealla uralla. Seuraava rasti löytyi kuitenkin ihan hyvin. Tarkistin, paljonko kello oli. Se oli noin 17.30 ja oli jo hieman hämärää. Jatkoin matkaa, mutta heti kohta epäröin urista. Hiihdin väärään suuntaan ja jouduin palaamaan. Nelosta lähestyessä jouduin väistelemään muita suunnistajia ja neloselta laskin vauhdikkaasti alas ilman täyttä kontrollia suksiin. Pienen pätkän pääsi hiihtämään ihan kunnon baanaakin. Vitonen löytyi helposti.

Kuutoselle mennessä tein taas huonon reittivalinnan. Tällä kertaa luin käyrät, mutta menin silti. Se oli lyhyempi reitti. No, vastassa oli vielä jyrkempi ylämäki, jota en ollut millään päästä ylös edes haarakäynnillä sauvojen upotessa. Lisäksi oli jo aika hämärää. Keskeyttäminen kävi ensimmäisen kerran mielessä. Mäen päältä oli aikamoinen lasku ja rasti laskun varrella. Päädyin laskemaan suoraan umpihankeen pysäyttääkseni itseni rastin kohdalla. Koska rastilla oli toinen suunnistaja, päätin ikään kuin varoittaa häntä pitämällä pientä ääntä, kun laskin penkkaan (en nyt ihan huutanut sentään). Kommentoin toiselle suunnistajalle, että on hiihtotaidot vähän hakusessa. Hän myönsi, että ketterämpi pitäisi olla.

Seiskalle mennessä tuli jo niin pimeää, että piti kaivaa takataskusta led-lamppu otsalle. Olimme kahden muun naisen kanssa etsimässä rastia samaan aikaan ja toinen heistä kiltisti huuteli, että "se on täällä", kun olin jäänyt kiinnittämään lamppua otsalle. Kasille mennessä mietin tosissani, pitäisikö keskeyttää, mutta lamppu auttoi löytämään rastin ja seuraavan. Ysiltä olisi ollut helpointa keskeyttää, mutta tuntui turhalta, että kaksi rastia olisi jäänyt käymättä.

Kymppirastille mennessä ohi meni nuori mies, joka totesi, että "lampusta on varmasti hyötyä". Itsellään hänellä ei lamppua ollut. Rasti 11 eli viimeinen rasti oli helpolla paikalla ja lähellä maalia. Selvisin siis maaliin elävänä ja hyväksytyllä suorituksella. Aikaa hurahti yli 1,5 tuntia. Onneksi räntäsade ei metsässä menoa juuri haitannut. Muutenkin oli jo riittävän raskasta.

Laajalahti

Tänään tuli käytyä katselemassa Laajalahden luistelurataa kahdesta eri näkövinkkelistä. Ensin taivaalta:



Ja sen jälkeen luistellen. Molemmat rataantutustumiset olisi kannattanut tehdä vähemmän tuulisella säällä. Pienkone pomppi niin kovasti, että etukäteen nauttimani inkivääri ei riittänyt estämään matkapahoinvointia (en sentään ihan oksentanut). Maan tasalla puolestaan hyytävä tuuli jäädytti sormet jo luistimen nauhoja solmiessa. Lisäksi tuuli oli puskenut ainakin Otaniemen päässä 7 kilometrin radan lähes täyteen lunta. Niinpä luistelin oikoreittiä Munkkiniemeen 2 kilometrin radalle.

Tuuli puski luihin ja ytimiin, vaikka olin pukeutunut lämpöisesti. Pakkasta oli noin 16 astetta. Munkkiniemen lenkki oli leveälti auki, mutta pinta oli epätasainen ja jää kohvajäätä ja railoista. Kertaalleen lensin suoraan vatsalleen. Olin kaatua monta muutakin kertaa. Paluumatka Otaniemeen taittui sentään helposti myötätuulessa. Taidan jatkossakin olla enemmän rataluistelun ystävä. Toisaalta ehkä pitäisi käydä testaamassa rata joskus paremmalla eli lämpöisemmällä ja tuulettomalla säällä.

Ikkunat vaihtoon, osa 2

Hämmästys ja ärsytys oli suunnaton, kun tulin perjantaina kotiin. Oli heti nähtävissä, että ikkunaremontoijat olivat käyneet asunnossa uudelleen: ikkunan viereen takaisin siirtämäni kukkapöytä oli keskellä lattiaa, ikkunalaudalta oli nostettu viherkasvit lattialle ja modeemi sekä wlan-tukiasema roikkuivat johtojensa varassa ikkunalaudalta alas nojaten työpöytään. Ja tietenkin lattia oli kurainen! Olin mopannut sen ensimmäisen kerran keskiviikkoiltana pelkällä vedellä. Koska se ei riittänyt, moppasin lattian uudelleen pesuaineen kera torstai-iltana. Nyt jouduin taas moppauspuuhiin! Onneksi, onneksi, olin ollut torstai-iltana niin väsynyt, etten ollut vielä saanut siirretyksi kaikkia huonekaluja paikoilleen eikä mattokaan ollut vielä lattialla.

Tästä remontoijien toisesta tulemisesta ei ollut ilmoitetu laisinkaan. Ensimmäinen tiedote ei tästä mitään kertonut eikä asuntoon oltu keskiviikkona jätetty mitään uutta tiedotetta. Yritin saman tien soittaa remppaajien työnjohtajalle, mutten saanut kiinni.

Kun palasin kaupasta, törmäsin kahteen remontoijaan, jotka olivat rappuni edessä tupakalla. Aloin esittää kritiikkiä siitä, että toisesta käynnistä ei ollut ilmoitettu mitään. Puolustautuivat mm. sillä, että eivät tiedä, milloin pellit,joita olivat perjantaina asentaneet, tulevat, heillä ei ole sellaisia tiedotelappuja, joilla voisi toisesta käynnistä ilmoittaa... Avauduin saman tien siitäkin, ettei rappumme ilmoitustaululla ollut missään vaiheessa ilmoitusta remontista. Ei kuulemma ollut heidän vastuullaan käytäväilmoitus. Eivät tuntuneet olevan yhtään pahoillaan, vain puolustelivat. Myöntyivät sentään siihen, että helpottaisi heidänkin työtään, jos asukkaat tietäisivät, että ovat tulossa, ettei heidän tarvitsisi siirrellä paikoilleen palautettuja huonekaluja.

Aion niin antaa palautetta tästä vielä eteenpäin.

Ikkunat vaihtoon

Asunnossani vaihdettiin eilen ikkunat.

Ikkunaremontti oli käynnistynyt jo pari viikkoa aikaisemmin edeten rappuja aakkosjärjestyksessä. Meidän rapussamme ei ollut ilmoitusta remontin tulosta ja naapurirapun ilmoitustaulun ilmoituksessa puhuttiin vain rapuista A, B ja C. En siis ollut varma, onko remontti edes tulossa asuntooni.

Kun tulin maanantaina kotiin, remonttimiehet olivat rappuni ylimmissä kerroksissa täydessä työntouhussa. Siinä vaiheessa soittelin huoltoyhtiön ja vuokraisännän läpi ja lopulta menin kysymään remonttimiehiltä, mikä on aikataulu. Sanoivat, että tiistaina eivät vaihda ikkunoita, kun vanhoja pitää hävittää, mutta keskiviikkona sitten. Sanoivat toimittavansa ohjelapun illalla asuntoihin. No, se lappu tuli vasta tiistaiaamuna. Eli ei aivan 2 päivää ennen niin kuin piti. Tiistai-iltana sitten siirtelin kalusteita kauemmaksi ikkunoista.

Ikkunoiden vaihdon jälkeen asunnossa on ollut kylmä. Tänään kotiin tullessani mittari, joka oli kyllä ihan ikkunan vieressä, näytti 17,8 astetta. Minä kun luulin, että uudet ikkunat olisivat vanhoja tiiviimmät...

Mäenlaskua

Tulipa todella pitkästä aikaa laskettua pulkalla mäkeä viikonloppuna. Leppävaaran seurakunnan nuorten aikuisten leirillä "vanhatkin nyt nuortuivat", kun lumen määrä innosti möyryämään oikein kunnolla. Ja kivaa oli!

Toiset kokeilivat katonharjanteelta laskemista...



Tässä oma tyylinäytteeni varsinaisessa mäessä...



Ja sitä luntahan sitten riitti...



Jälkikäteen oli vaikeuksia tunnistaa, kuka yllä olevassa kuvassa on.;)

Lunta, lunta, lisää lunta

Lunta on sadellut tässä viime aikoina ihan merkittäviä määriä ja pääkaupunkiseudulla ollaan helisemässä. Samaan aikaan ainakin minusta on todella hienoa, että on oikein kunnon talvi. Viis siitä, että autoilu on hieman haastavampaa. Tuleepahan ainakin totutettua Jalo aika varovaisella ajolla. Sitä paitsi eilisen sardiinipurkkityömatkabusseilun jälkeen palasin tänään tyytyväisenä auton rattiin.

Aiheutin iltapäivällä pienen liikenneruuhkan Eteläisellä Hesperiankadulla, kun juutuin lumeen yrittäessäni ajaa parkkiruutuun. En päässyt lopulta eteen enkä taakse ja olin vielä puolittain tiellä. Nousin autosta lapiomaan suurimpia lumia pois, kun paikalle ilmaantui jostain kaksi miestä ja tarjoutuivat työntämään.

Sain näiltä herrasmiehiltä myös hieman ajovinkkejä, kun auton puljatessa lumessa en oikein tiennyt, mihin suuntaan kääntää rattia. On se hienoa, että avuliaisuutta löytyy. Lumi saa ihmeellisiä asioita aikaan. Kun auto oli parkissa, rämmin polvia myöden lumessa parkkiautomaatille maksamaan pysäköinnistä. Tästä parkkeerauskommelluksesta huolimatta tai ehkä juuri siksi, olin jotenkin tavallista iloisempi ja toisaalta levottomampi mennessäni laulutunnille.

Poislähtiessä auto irtosi hyvin lumesta, kun muistin noudattaa päivällä saamaani vinkkiä: laitoin ajonvakautusjärjestelmän pois päältä. Eipähän auto päässyt sammumaan, vaikka vähän ruopi.